Kantapääkipu on se avainsana. Itseään voi huijata ja hieroa sattuilevat lihakset jälleen terveiksi, muttta jalkapohjien kovat luuvarustukset eivät hurjallakaan hieronnalla aukea. Myös päänsisällä moukarein tehtävä purkutyö, kuume-burana -kierre sekä kirjaimellisesti umpeenrähmiytyvät silmät täytyy jokaisen sairastelemista harkitsevan hallita.
Puolitoista viikkoa kipeänä ja lähes koko ajan kuumeessa. Yleensä laiska kehoni jaksaa nostaa kuumeen yhdeksi illaksi ja tämäkin on jo ihan kauheaa. Sairaspäivien vaan lisääntyessä tuli koettua jopa aitoja epätoivon hetkiä ja mahdollisuutta, ettei KOSKAAN paranisi, tuli puntaroitua.
Kipeänä oleileminen on pelottavaa. Pieni vainoharhaisuus iskee, vaikka flunssan oireet ovat selvät ja kaikki ympärilläkin ovat kipeitä. En tahdo edes ajatella (mutta ajattelen silti) miltä tuntuisi, jos tietäisi sairauden tulleen jäädäkseen. Sitä kantaisi mukanaan jatkuvasti jotain, joka ei levolla ja kuumalla juomalla pois lähtisi. Täytyisikö sitä hyväksyä osaksi itseä ja arkipäivää tuntemuksia ja olotiloja, joista tahtoisi vain päästä eroon?
Kaikkien onneksi olen sentään taas vahvassa henkisessä ja fyysisessä vireessä!
Sairasteluun tuli kuitenkin tuhlattua joululoma. Tarkoitus oli vierailla kaikissa jännissä ja hyödyllisissä paikoissa (Eläinmuseo, Heureka), tavata paljon ihmisiä, käydä töissä, katsoa laadukkaita elokuvia, lukea joululahjakirjaa (Stephen 'suutelen maata jalkojen alla' Kingin Kuvun alla) ja rentoutua. Sen sijaan tuli mössötettyä ja katsottua kasapäin huonoja tv-elokuvia. Varsinkin päivisin elokuvatarjonta on oikeasti hälyttävän huono.
Masentaa vielä tämä kuvattomuus.
