sunnuntai 16. syyskuuta 2012

Yksinäisyysparadoksi (aka ensimmäinen pakollinen yliopistovalitus)



Come on, come out, come here, come here

Toisin kun lukioaikainen esitelmöinti työterveydenhuoltopolitiikasta, sukkulamatojen luokittelu, puhumattakaan sitten elämän ja kaikkeuden kemiallisesta perustasta, kiinnostaa minua vietävästi. Tuntuu varsin mielekkäältä upota niihin tuntikausiksi – hukuttaa kaikki koulun ulkopuolinenkin aika joka asiasta oppimisorientoituneen minän käyttöön.

Kuitenkin kemialliselta perustaltaan minulle vielä tuntematon omatunto sörkkii suunnitelmaani. Tunnen huonoa omatuntoa tästä sulkeutumisesta. Sitten tunnen huonoa omatuntoa huonosta omatunnosta. Sitten alkavat sukkulamadotkin harmittaa.  Sitten alkaa yksinäisyys kalvaa.

Kahdessa viikossa suo ei ole kasvanut kovin syväksi. Mutta nilkat alkavat olla jo jumissa. Olen kuin raivotautinen eläin, jos joku yrittää nostaa minut niskasta kuivalle maalle, puren käden irti.

Paradoksi.

Minun pitäisi itse lopettaa ikävä yksinäisyyteni, mutta tahdon olla yksin.