"It's all about me.. (Deal with it)"

Rakastan kaikkien muiden tapaan itsestäni puhumista. Siksi päätin toteuttaa itseäni, etsiä Demi.fi:stä mahdollisimman tylsän gallupin ja vastailla siihe. Tuttuni tietävät jo kaiken ja tuntemattomille satunnaiset faktat ovat tylsiä. Ei anneta sen häiritä.

      1. Millä kirjaimella sukunimesi alkaa?

R

On muuten kovin miellyttävä sukunimi. Vaikkei kukaan sitä osaakaan lausua.
2. Pelkäätkö ukkosta?

En

Ukkonen on kaunis ja mielenkiintoinen. Mielelläni sitä tiirailen ikkunasta (mitkä turvallisuusohjeet)
3. Pidätkö mausteisesta ruuasta?

Joo

Voisin laittaa currya vaikka aamiaismuroihin. Myös mieto tulisuus on omnomnom. Vääränlaiset ruuat kuitenkin herättävät nirson puoleni kevyestä horroksestaan.
4. Onko matikka helppoa?

Ei

Palkitsevaa ja mielenkiintoista sen sijaan on.
5. Juotko teetä?

Joo

Harrastaisin teetä jos olisi varaa ja joisin sitä nykyistäkin enemmän jos jaksaisin keittää vettä useammin.
6. Entä kylmää kaakaota?

Joo

Play-kaakao on hyväkettä. Ja tavallinen kylmä kaakao jos vain on tehty jostain sokeripitoisesta kaakaojauheesta. Voisiko suklaajuoma millään mittakaavalla olla pahaa?
7. Paras kaakao mitä tiedät?

Kaakaopuun valkosuklaakaakao on kovin makoisaa.
8. Seuraatko Poliiseja (TV-sarja)?

En

Kaikki tosi-tv menee, mutten kyllä piiritä sarjaa intohimon kera.
9. Onko vauvat suloisia?

Ei

Ja niitä on maailmassa liikaa. Pikkukoirat ja – kissat ovat kaikin tavoin miellyttävämpiä, eivätkä vaadi ympärivuorokautista paapomista ensimmäistä viittä vuotta. Aiheesta voisin joskus kirjoittaa enemmänkin
10. Syötkö lihaa?

Joo

koska kala on lihaa. Soijakin maistuu niin lihalta, että luulisi senkin menevän mukana.
11. Kuinka usein putsaat korvasi?

Liian usein. Topz-puikot on kamu.
12. Onko kermaperunat hyviä?

Joo

Ruoka nyt yleensäkin on. Uita se vielä kermassa ja rasvassa ja sokerissa ja vehnäjauhoissa..
13. Onko kaupas kolmioleivät hyviä?

Joo

Jossain vaiheessa puoli ruokavaliotani koostui näistä. Erityisen hyväke on se papuja sisältävä merkki.
14. Onko 'koti kullan kallis' -sanonta osuva?

Joo

Keskivertoa enemmän matkustaneena (ainakin oletan) voin varmoin mielin sanoa, että koti on, tai ainakin sen kuuluu olla, arvostettu paikka. Jos kotona ei tunne oloaan kotoisaksi, on alku ongelmille istutettu. Ihan konkreettisesti koti irtaimistoineen on myös arvokas.
15. Monta planeettaa on avaruudessa?

Limes määrä lähentyy ääretöntä. Aina välillä on hienoketta syventyä ajattelemaan omaa pienuuttaan ja miljoonia muita planeettoja.
16. Katso lounaaseen päin, mitä näät?

Lounas on keittiössä, keittiössä päin on keittiö. (eheheh)
17. Minkä merkkinen puhelimesi on?

Samsung. Suloinen pinkki ja tunnearvoltaan suunnaton.
18. Tiedätkö kuka on Pentti Arajärvi?

Liittyy jotenkin politiikkaan. Sivistyneen minän toinen arvaus presidentin puolisolle olisi ollut urheilujuontaja.
19. Lempi eläimesi?

Jokirausku. Jos sellaisen joskus saisi.
20. Monta kertaa olet joutunut kotiarestiin?

En koskaan. On varmasti myös poikkeuksellisen tehokas kasvatusmetodi. Myös jälki-istunto on jäänyt kokematta.  Sain joskus ala-asteella huomautuksen siitä, että olin paikalla liian aikaisin.

"Well, I remember the sleepless nights"

Äidinkielen kokeeseen harjoitteleminen on kyllä mennyt mallikkaasti. Sukulointi, sukkulointi (Prismassa tulisi jotain käsittämätöntä eli ääretöntä eli avaruudellista) mikron metsästys, lenkkeily tyhjästä ilmestyneillä poluilla ja loppuneiden värikasettien sheikkaaminen viimeisten pisaroiden toivossa ovat vieneet ajan ja toivon Kielenhuollon kivijalan avaamiselta. Voisin tehdä palveluksen itselleni ja yrittää kirjoittaa terävää, analyyttistä ja kurttuisille opettajaihmisille menetettyä nautintoa tarjoilevaa asiatekstiä, mutta milloinka tekisin mitään itseni parhaaksi.

Unirytmi on eräskin asia, jonka lähipiiri määrittelisi pahenevaksi ongelmaksi. Jos kyse olisi alkoholista, olisin vaiheessa, jossa pidempi räkäläreissu maittaisi myös arki-iltoina. Joinakin kouluaamuina on pakko herätä yhdessä valtavirran kanssa. Pakko on pakko ja silloin on pakko. Kuitenkin, jos sananvalta on minulla yhtään enempää, en aamulla (lue: ennen kello kolmeatoista) tahdo olla herännyt, saati sitten liikkeellä edes osittaisedustavana. Aamuisin tapahtuvat aktiviteetit sitten vaihtelevalla omallatunnolla ammun riekaleiksi tai muuten vain nukun yli.

Onhan minulla puolustukseni. On mukava olla sellaisessa unirytmissä, joka tuntuu hyvältä. Aamulla (iltapäivällä) on virkeä ja toimintakykyinen, öisin taas inspiraatiokukkasia keräilevä runotyttö. (Tai vaihtoehtoisesti maailman parhaan pelin, Heroes of Might and Magicin armoton hakkaaja) Unitunteja tulee vaihtelevasti liian vähän ja aivan liikaa, mutta kuitenkin suhteellisen terveessä suhteessa. Kello kahdentoista valo on pehmeää, on ihana paistatella siinä mielellään lämpimän kaksoispeiton alla. Kello kymmenen valo ei ole yhtään samanlainen, menkää ja kokeilkaa.  Hedonisti sisälläni pitää mukavaa nukkumista suklaalevyn ylittävänä nautintona. Kuitenkin se on ilmaista, lähes vapaata väärinkäytöstä, koskaan tehoaan menettämätöntä, rentouttavaa ja terveellistä.

Poikkeuksellisella nukkumisella voi vielä taistella yhteiskunnan aikatauluja vastaan. Valita myöhäiset elokuvanäytökset ja yölinjojen bussit. Voisin perustaa nukkumiskultin ajatukseni taakse.

Viime yönä en saanut unta. Ei tämä unenrakastajallekaan ole tuntematon ilmiö. Kuitenkin tällä kertaa unettomuus oli erilaista, jännittävää. Ei normaalia väsymyksen puutteesta johtuvaa koomapyöriskelyä ja seinän rakojen katseella suurentamista. Tällä kertaa uni tuntui pelottavalta (kuinka saada itsensä kuulostamaan mielisairaalta, kirjoittaja huomauttaa taiteellisesta vapaudesta) ja välteltävältä.  Valojen sytyttäminen ja vaikka pilkkujen paikkojen opettelu oli vastaan taistelua vaativa houkutus.

Mistä lie tuollainen kammouni oli tullut patjojen väleihin seikkailemaan. Stressiä on helppo syyttää, mutta on sitä stressaavimmissakin elämäntilanteissa nukuttu oikein mukavasti. Onhan pitkän matikan kurssi kolmetoista huomattavasti hermoja kiristävämpi kuin kurssi mikä tahansa muu, mutta ei sitäkään poloista voi kaikesta syyttää. Yön yksinäisten hetkien loisteessa pläräsin myös piilotetut mietteeni ja totesin, ettei mikään vaivaa. Ehkä voin syyttää kylmyyttä. Kun hengittää pakastavaa huoneilmaa, saapuu kylmyys maksaankin.

Sitten vielä uinuvia pipareita. Olisi unenmallisesti nautittavaa tehdä pian lisää (vink vink vink.. )

"The ships have come to carry you home"

Kootut selitykset blogihiljaisuudesta

1. Suhteellisen spontaani muuttopäätös

(kuulostaa hyvältä selitykseltä, vaikkei oikeasti vie ihan riittävää aikaani juuri yhtään)

Huomasin tässä taannoin kuunnelleeni The Lord of the Ringssin soittolistan noin kolme kertaa putkeen. (yhteensä noin 90 kappaletta ja tunti jos toinenkin). Tekisi ihan liikaa mieli katselmoida elokuvaa tai/ja uusintalukea kirjat. Ainakin viimeinen on kuitenkin osoittautunut jonkinsorttiseksi ikuisuusprojektiksi. Varsinkin nyt kun uhkaava "solu ja perinnöllisyys"-kirjanen on nostettu pöydälle kuin kissa.

Ehkä jos lähitulevaisuudessa nostelisin sitä kissaa, ei tarvitsisi kirjoihin kajota. (Havaittavissa epäterve, harkintakyvyn poisimevä kissakuume.)

Sen muuton eteen en ole tietoisesti tehnyt muuta kuin taistellut Kelan ja erinäisten työnantajien kanssa (kansan uusi ja rakastettu hampurilaistyöntekijä on ihan pian rasvakeittimen takana). Pakkaaminen tuntuu sataprosenttisen kaukaa haetulta, vaikka ihan kohta pitäisi jo olla tavaramerta ohjaamassa oikeaan suuntaan. Kuitenkin kuunnellessani mainittua lotr-musiikkia ymmärsin, että olen tehnyt muuttopuolen henkisen työn. Itähelsinkiläinen vaahtomuovipatja on vain Harmaa satama, ennekuin laivat tulevat ja vievät minut horisontissa häämöttävään Espooseen.

"Lost and insecure"

Jokaisella ihmisellä on oma reviiri. Enkä nyt tarkoita "pysy kolmen metrin päässä tai lyön!!" -tilaa, vaan paikkoja, joissa ei tarvitse kiinnittää huomiota jokaiseen kadunkulmaan löytääkseen vielä takaisinkin; kaikin tavoin kotoisia ja tuttuja paikkoja. Kun kuljeskelen niin oululaisten kuin japanilaistenkin turistien seassa Helsingin keskustassa, tunnen itseni jotenkin suureksi. Vaikka kaupunkituntemukseni loppuu näköyhteyden Rautatientorin kelloon kadotessa, kovin monet paikat ovat kuitenkin minun.

Metro ainakin on minun. Korotettuine päätypenkkeineen ja huomattavan usein sekoavalla Siilitie-kuulutuksellaan.

Kuitenkin tällainen paikan läsnäolon (kovin New age henkinen määrittely) tunteminen lisää myös uusien paikkojen pelkoa. Yksikertaisenkin tien seuraaminen on pelottavaa, tietäkin voi kulkea kahteen suuntaa. Jos jonnekin on löydettävä tiettyyn aikaan, olisi kova hinku, reittioppaan ja google.mapsin selaamisen jälkeen, käydä tarkistamassa paikkojen olemassa olo tietyillä sijainneillaan myös reaalimaailmassa.. Jonkun toisen kanssa oleminen on aina helpompaa, vaikkei tällä olisi yhtään sen parempaa tietämystä paikkojen sijainneista. Lieneekö tämä osoitus nyt jostain pohjamutien alla pyörivästä itseluottamuksesta?

Ulkomailla uskaltaa seikkailla suuremmalla säteellä, eksyessään voi aina hommata taksin majapaikalleen. Vaikka sivukujilla aseistetut jengit saattavatkin osoittautua ongelmaksi. Kaukana omilta kulmilta seikkailunhalu (jonka määrittelen luonteeni isoksi osaksi) pääsee esille. Kotona se on turvallisesti paketoituna ja tuntemattomaan bussiin hyppääminen mahdottomuuksista suurin. Sitä voisi päätyä vaikka Ruskeasuolle, missä ikinä se lymyileekään.

Joku päivä otan onnettoman pokkarikamerani mukaan ja selaan kaikki reviirini ympäryskadut.