Äidinkielen kokeeseen harjoitteleminen on kyllä mennyt mallikkaasti. Sukulointi, sukkulointi (Prismassa tulisi jotain käsittämätöntä eli ääretöntä eli avaruudellista) mikron metsästys, lenkkeily tyhjästä ilmestyneillä poluilla ja loppuneiden värikasettien sheikkaaminen viimeisten pisaroiden toivossa ovat vieneet ajan ja toivon Kielenhuollon kivijalan avaamiselta. Voisin tehdä palveluksen itselleni ja yrittää kirjoittaa terävää, analyyttistä ja kurttuisille opettajaihmisille menetettyä nautintoa tarjoilevaa asiatekstiä, mutta milloinka tekisin mitään itseni parhaaksi.
Unirytmi on eräskin asia, jonka lähipiiri määrittelisi pahenevaksi ongelmaksi. Jos kyse olisi alkoholista, olisin vaiheessa, jossa pidempi räkäläreissu maittaisi myös arki-iltoina. Joinakin kouluaamuina on pakko herätä yhdessä valtavirran kanssa. Pakko on pakko ja silloin on pakko. Kuitenkin, jos sananvalta on minulla yhtään enempää, en aamulla (lue: ennen kello kolmeatoista) tahdo olla herännyt, saati sitten liikkeellä edes osittaisedustavana. Aamuisin tapahtuvat aktiviteetit sitten vaihtelevalla omallatunnolla ammun riekaleiksi tai muuten vain nukun yli.
Onhan minulla puolustukseni. On mukava olla sellaisessa unirytmissä, joka tuntuu hyvältä. Aamulla (iltapäivällä) on virkeä ja toimintakykyinen, öisin taas inspiraatiokukkasia keräilevä runotyttö. (Tai vaihtoehtoisesti maailman parhaan pelin, Heroes of Might and Magicin armoton hakkaaja) Unitunteja tulee vaihtelevasti liian vähän ja aivan liikaa, mutta kuitenkin suhteellisen terveessä suhteessa. Kello kahdentoista valo on pehmeää, on ihana paistatella siinä mielellään lämpimän kaksoispeiton alla. Kello kymmenen valo ei ole yhtään samanlainen, menkää ja kokeilkaa. Hedonisti sisälläni pitää mukavaa nukkumista suklaalevyn ylittävänä nautintona. Kuitenkin se on ilmaista, lähes vapaata väärinkäytöstä, koskaan tehoaan menettämätöntä, rentouttavaa ja terveellistä.
Poikkeuksellisella nukkumisella voi vielä taistella yhteiskunnan aikatauluja vastaan. Valita myöhäiset elokuvanäytökset ja yölinjojen bussit. Voisin perustaa nukkumiskultin ajatukseni taakse.
Viime yönä en saanut unta. Ei tämä unenrakastajallekaan ole tuntematon ilmiö. Kuitenkin tällä kertaa unettomuus oli erilaista, jännittävää. Ei normaalia väsymyksen puutteesta johtuvaa koomapyöriskelyä ja seinän rakojen katseella suurentamista. Tällä kertaa uni tuntui pelottavalta (kuinka saada itsensä kuulostamaan mielisairaalta, kirjoittaja huomauttaa taiteellisesta vapaudesta) ja välteltävältä. Valojen sytyttäminen ja vaikka pilkkujen paikkojen opettelu oli vastaan taistelua vaativa houkutus.
Mistä lie tuollainen kammouni oli tullut patjojen väleihin seikkailemaan. Stressiä on helppo syyttää, mutta on sitä stressaavimmissakin elämäntilanteissa nukuttu oikein mukavasti. Onhan pitkän matikan kurssi kolmetoista huomattavasti hermoja kiristävämpi kuin kurssi mikä tahansa muu, mutta ei sitäkään poloista voi kaikesta syyttää. Yön yksinäisten hetkien loisteessa pläräsin myös piilotetut mietteeni ja totesin, ettei mikään vaivaa. Ehkä voin syyttää kylmyyttä. Kun hengittää pakastavaa huoneilmaa, saapuu kylmyys maksaankin.
Sitten vielä uinuvia pipareita. Olisi unenmallisesti nautittavaa tehdä pian lisää (vink vink vink.. )
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti