"Lost and insecure"

Jokaisella ihmisellä on oma reviiri. Enkä nyt tarkoita "pysy kolmen metrin päässä tai lyön!!" -tilaa, vaan paikkoja, joissa ei tarvitse kiinnittää huomiota jokaiseen kadunkulmaan löytääkseen vielä takaisinkin; kaikin tavoin kotoisia ja tuttuja paikkoja. Kun kuljeskelen niin oululaisten kuin japanilaistenkin turistien seassa Helsingin keskustassa, tunnen itseni jotenkin suureksi. Vaikka kaupunkituntemukseni loppuu näköyhteyden Rautatientorin kelloon kadotessa, kovin monet paikat ovat kuitenkin minun.

Metro ainakin on minun. Korotettuine päätypenkkeineen ja huomattavan usein sekoavalla Siilitie-kuulutuksellaan.

Kuitenkin tällainen paikan läsnäolon (kovin New age henkinen määrittely) tunteminen lisää myös uusien paikkojen pelkoa. Yksikertaisenkin tien seuraaminen on pelottavaa, tietäkin voi kulkea kahteen suuntaa. Jos jonnekin on löydettävä tiettyyn aikaan, olisi kova hinku, reittioppaan ja google.mapsin selaamisen jälkeen, käydä tarkistamassa paikkojen olemassa olo tietyillä sijainneillaan myös reaalimaailmassa.. Jonkun toisen kanssa oleminen on aina helpompaa, vaikkei tällä olisi yhtään sen parempaa tietämystä paikkojen sijainneista. Lieneekö tämä osoitus nyt jostain pohjamutien alla pyörivästä itseluottamuksesta?

Ulkomailla uskaltaa seikkailla suuremmalla säteellä, eksyessään voi aina hommata taksin majapaikalleen. Vaikka sivukujilla aseistetut jengit saattavatkin osoittautua ongelmaksi. Kaukana omilta kulmilta seikkailunhalu (jonka määrittelen luonteeni isoksi osaksi) pääsee esille. Kotona se on turvallisesti paketoituna ja tuntemattomaan bussiin hyppääminen mahdottomuuksista suurin. Sitä voisi päätyä vaikka Ruskeasuolle, missä ikinä se lymyileekään.

Joku päivä otan onnettoman pokkarikamerani mukaan ja selaan kaikki reviirini ympäryskadut.