Tähtisumua

Elämä on yhtä kamppailua selviämisestä. Luonnonvalinta sanelee: vain vahvin ja fiksuin voi päästä jatkoon. Samaa mittelöä käydään myös sisällämme. Alkioon kehittyvistä hermosoluista vain ne, jotka tekevät sopivia liitoksia toisiin hermosoluihin selviävät. Ylijäävät, jopa puolet alun perin syntyneistä, käyvät läpi apoptoosin, soluitsemurhan.

Kamppailu on virittänyt hermostomme äärimmilleen. Useissa kohdin hermosoluissamme on eriste, samanlainen kun sähköjohdoissa. Tämä varmistaa, että sähköinen viesti voi kiitää ympäri meitä sadanneljänkymmenen metrin sekuntivauhtia. Järjestelmä ei ole ainoastaan nopea vaan myös älykäs. Aina viestin siirtyessä hermosolusta toiseen, tarkistetaan onko tietoa järkeä lähettää eteenpäin. Tämän takia emme ylikuormitu joka ikisestä ilman värähdyksestä ihollamme. Kun taas opimme jotakin, hermosolumme rakentavat uusia yhteyksiä.  Yksi hermosolu on voinut aivojemme kätköissä liittyä sataantuhanteen kumppaniinsa. Toisin kun yleinen luulo kertoo, voivat aivomme vielä aikuisiälläkin rakentaa kokonaan uusia hermosoluja. Aivan kuin ihomme jatkuvasti uusiutuu, myös kokonaan uusia aivosoluja voi syntyä aivokantasoluista. Useimmat näistä matkaavat hippokampukseen, aivojemme merihevosen muotoiseen muistin ja oppimisen käsittelykeskukseen.  

On vaikea käsittää, miten niin mutkikas voi olla niin yksinkertaista. Kiitävä hermoimpulssi on vain sähköisiä varauksia ja kemiallisia pitoisuuksia. Sama voima, joka valaisee hehkulampun, saa myös ajatuksemme syttymään.

Tästä syystä monet uskovat tietoisuuden kumpuavan vaihtoehtotodellisuudesta tai olevan vähintäänkin jotain yli-inhimillistä. Ihmisen hermoston rakentamiseen on tarvittu miljoonien vuosien kehitys: pohjimmiltaan yksinkertaiset fysikaaliset ja biologiset mekanismit on hiottu äärimmilleen. Tämän seurauksena korviemme välissä on nyt kolme triljoona hermosoluliitosta, enemmän kun kotigalaksissamme on tähtiä. On jokaisen oma päätös onko tietoisuus jossain vielä tutkimattomissa soluliitoksissa vai onko se vain monimutkaisen elämämme ylläpidon sivutuote. Vastausta on kuitenkin turha lähteä hakemaan salatuista maailmoista ja filosofian kirjoista. Onhan meidän jokaisen päässä jo valmiiksi tähtisumua.

 

                                                        http://theconnectome.wordpress.com/2011/11/17/synaptic-changes/

matelijaevoluutiokermatoffee

Kermatoffee on kuin evoluutio. Kumpaakaan ei kestä kuin muutaman irrallisen, epäloogisesti asetellun palasen kerralla.

Mitä yhteistä on

tällä:

http://wonderfulseaworld.blogspot.fi/2012/03/repteis-pre-historicos-marinhos.html

ja tällä:

http://heko.herpetomania.fi/ohjeita.shtml

Ylemmässä kuvassa on sukupuuttoon kuollut mosasaurus, alemmassa viljakäärme. Yhdessä käärmeet ja suuret meriliskot muodostavat suurryhmän Pythonomorpha. Käärmeet ovat siis lähempää sukua näille valtaville meripedoille kun vaikkapa kotoisille sisiliskoille. Matelijoiden evoluutioon kuuluu joitakin kummallisuuksia, jotka kuultuaan miettii vain, miksei tiennyt tätä aikaisemmin.

Varsinaiseen matelijoiden ryhmään suomumatelijoihin (Lepidosauria) kuuluu nykyisistä ryhmistä käärmeiden lisäksi liskot ja alkuliskot. Alkuliskot oli alkujaan ryhmistä suurempi, mutta nyt se kattaa vain kaksi Uusi-Seelantilaista tuatara-lajia.

Käärmeet alkoivat yleistyä vasta suhteellisen myöhään (vasta jälkeen dinosaurusten sukupuuton). Niiden monimuotoisuuden kasvu osuu (yllätyksellisesti) yhteen pienten saaliiksi sopivien nisäkkäiden yleistymisen kanssa.

Niin, ja miksi ihmeessä käärmeillä ei sitten ole jalkoja?

Käärmeiden jalattomuuteen on kaksi kilpailevaa hypoteesiä. Toisen mukaan jalat kävivät tarpeettomiksi sopuduttaessa merielämään, toisen mukaan näin kävi kun käärmeet aloittivat kaivautuvan elämäntyylin. Ensimmäisenä menivät eturaajat ja tämän jälkeen takaraajat, joista voidaan vielä nähdä merkkejä alkukantaisimmilla käärmeryhmillä. Raajan menetys voi kuulostaa suurelta evolutiiviselta harppaukselta, mutta on genettisellä tasolla suhteellisen helppo selittää

• Eliön eri osien paikat määräävää geeniryhmää kutsutaan hox-geeneiksi. Toisin sanoen hox-geeni sanoo minne tulee jalka, minne häntä ja minne silmä. Aivan toiset geenit ovat vastuussa siitä millainen silmä paikalle rakennetaan. Jos siirretään hiiren ”rakenna silmä” hox-geeni kärpäsen tuntosarven rakentamisesta vastaavalle alueelle, voidaan rakentaa silmä. Kuitenkin kärpäsen silmä, ei hiiren. Hox-geenihän huutaa vain silmä, ei millainen silmä.
• Käärmeillä eturaajat katosivat ensin tällaisen hox-geenin mutatoituessa. Jäljelle jääneet takajalat hävisivät tarpeettomina kuin luolakalan silmät.

Jalattomat liskot eivät ole yhtään sen läheisempää sukua käärmeille kun muutkaan liskot. Ne ovat vaan sattuneet sopeutumaan vaikkapa kaivamiseen. Niin kuin vaikka kastemadot ja sammakkoeläimiin kuuluvat matoliskot. Tämä on elävä esimerkki ilmiöstä nimeltä konvergentti evoluutio. 

http://www.uta.edu/biology/campbell/herpetology/gcampbell4.jpg

Krokotiilien sukupuu taas kaartaa toisaalle. Krokotiilien ja Lepidosaurien yhteisestä kantamuodosta nousi kolme kehityslijnaa. Merielämään sopeutuneet kala- ja joutsenliskot, itse Lepidosauri-matelijat sekä arkosaurit sukulaisineen. Arkosaurit puolestaan jakautuivat kahteen kehityslinjaan: krokotiili- ja lintulinjaan.

Krokotiilililinjan edustajat eivät suinkaan kaikki olleet krokotiilimaisia. Merikrokotiilit olivat täysin merielämään sopeutuneita ja näyttivät lähinnä krokotiilidelfiineiltä Maalla varhaiset krokotiilit eivät olleet kömpelöitä, vaan niiden saalistus oli lähes vinttikoiramaista. Tarkemmin ajateltuna ei ihan mahdottomalta kuulosta.

http://www.factzoo.com/reptiles/nile-crocodile-smile-top-predator.html

Tässä vaiheessa joku voi muistaa matelijaksi kutstuttavan myös kilpikonnaa. Näiden otusten sijaistia matelijioden sukupuussa ei kukaan oikein tiedä. Molekyyliaineisto liitäisi ne arkosaureihin toisenlaiset todisteet aivan jonnekin muualle. Joka tapauksessa ensimmäisillä kilpikonnilla oli hampaat...

Ennen hirveää huonovointisuutta, lopetan päivän kermatoffeetarjoilun. 

Mitätön ihminen ympäristönsä varjossa

Löysin kyseistä otsikkoa kantavan koulutekstin arkistojeni kätköistä. Suuri yllätys ei liene se, että teksti kertoi ilmastonmuutoksen tornadoineen ja tsunameineen tappavan likimain kaikki.

Asia selvä. Ympäristö vaikuttaa ihmisyksilöön. Luonnonmullistus lopettaa koko elintoiminnan, nähty elokuva vaikuttaa käyttäytymiseen ja piikitetty steroidi kasvattaa jokaisesta uskottavan swatseneggerin. Itselleen voi hankkia ateroskleroosin mäkkärin kanta-asiakkuudella.

Onneksi sentään vaikutus kohdistuu meihin itseemme. Hedonistisessa maailmassa mielihyvä on kivaa ja saamme nauttia siitä jokainen omalla kustannuksellamme. 

Nukahtamalla rikkinäiseen solariumiin tai taivaltamalla koulutiensä itähelsinkiläisessä asbestirakennuksessa voi huonolla tuurilla saada mutaation. Mutaatiolla tarkoitetaan muutosta DNA:n rakenteessa. Pienimmillään muutos on yhden DNA:n palasen nukleotidin putoaminen pois tai vaihtuminen toiseksi. Suurimmillaan koko DNA:sta muodostuva kromosomisto kertautuu vaikkapa kaksinkertaisesti (tätä sinun ei kuitenkaan tarvitse pelätä: polyploidiaksi kutsuttua ilmiötä tavataan lähinnä kasveilla ja kirjolohilla).

Muutokset ovat siitä ikäviä, että ne aiheuttavat sairauksia ja kuolemaa. Kerääntyessään mutaatiot voivat johtaa vaikkapa syöpään. Huonolla tuurilla mutaatio tapahtuu jossakin ituradan (sukusoluja tuottavan linjan) solussa. Tämän mutaation voit sitten yhdessä syöpäalttiuden kanssa lahjoittaa lapsillesi. 

Nyt kuitenkin on syytä epäillä, että myös syömällä kokonaisen joulusuklaalevyn kerralla voit heikentää lastenlastesi elämänlaatua.  Suhteellisen uusi tutkimushaara, epigenetiikka, selvittää kuinka ympäristö vaikuttaa eliöön aiheuttaen periytyviä muutoksia. Muutoksia, jotka eivät kuitenkaan suoranaisesti muuta DNA:n nukleotidijärjestystä. 

Käytännössä muutokset tapahtuvat DNA:ta kasassa pitävissä histoneissa. Jotta kaikki DNA mahtuisi soluumme, on se kiertynyt histoni-proteiinien ympärille. Jos DNA on näiden histoneiden ympärillä tiukasti, on se kondensoitunutta. Tällaista DNA:ta voimme nähdä karyogrammeissa. Kuvassa ihmisen kromosomit.

.

http://www.sbs.utexas.edu/levin/bio213/genetics/genetics.html

http://biology.kenyon.edu/courses/biol114/Chap01/chrom_struct.html

Jos DNA on näin tiukasti pakattua, sitä ei kuitenkaan voida tulkita: geeneistä ei voida tehdä uusia proteiineja, koska DNA:ta lukevat proteiinit eivät mahdu tiukan pakkauksen sisään. Histoneista lähteviä häntiä muokkaamalla pakkaamista voidaan löyhentää tai tiivistää. Lisäämällä häntään metyyliryhmiä DNA tiivistyy. Asetyyliryhmän lisäyksen seuraus on päinvastainen. Näin tietyssä DNA:n kohdassa oleva geeni voidaan kytkeä päälle tai sulkea. On-off -katkaisijaa painamassa ovat erilaiset ympäristötekijät. 

Niinpä vauvoilla, joiden äidit ovat olleet erityisen stressaavassa tilanteessa, voidaan mitata erityisen korkeita kortisoli (eli stressihormoni) pitoisuuksia. Hassua ruokaa saaneet hiiriemot synnyttivät erikoisen värisiä poikasia. Ja poikaset puolestaan jatkoivat tätä kummallista väriskaalaa

.

Kaikki tämän hetken valintasi siis vaikuttavat lastesi ja lastenlastesi terveyteen ja psyykkeeseen. Melkein yhtä lohduton ajatus kuin tappava supertsunami.

Yksinäisyysparadoksi (aka ensimmäinen pakollinen yliopistovalitus)

Come on, come out, come here, come here

Toisin kun lukioaikainen esitelmöinti työterveydenhuoltopolitiikasta, sukkulamatojen luokittelu, puhumattakaan sitten elämän ja kaikkeuden kemiallisesta perustasta, kiinnostaa minua vietävästi. Tuntuu varsin mielekkäältä upota niihin tuntikausiksi – hukuttaa kaikki koulun ulkopuolinenkin aika joka asiasta oppimisorientoituneen minän käyttöön.

Kuitenkin kemialliselta perustaltaan minulle vielä tuntematon omatunto sörkkii suunnitelmaani. Tunnen huonoa omatuntoa tästä sulkeutumisesta. Sitten tunnen huonoa omatuntoa huonosta omatunnosta. Sitten alkavat sukkulamadotkin harmittaa.  Sitten alkaa yksinäisyys kalvaa.

Kahdessa viikossa suo ei ole kasvanut kovin syväksi. Mutta nilkat alkavat olla jo jumissa. Olen kuin raivotautinen eläin, jos joku yrittää nostaa minut niskasta kuivalle maalle, puren käden irti.

Paradoksi.

Minun pitäisi itse lopettaa ikävä yksinäisyyteni, mutta tahdon olla yksin.

Ruined childhood

Tai ehkä eipä.

Kaikki tietävät, että kaltaiseni enemmän tai vielä enemmän höpsähtänyt ihmismieli on kokenut traagisen lapsuuden. Totta toki on, että yhdeksännen ikävuoden kieppeillä puoliksi pelkäsin ja puoliksi innolla odotin Samaran kaivovettä tippuvine hiuksineen ryömivän pienestä kuvaputkiteeveestäni. Niihin aikoihin, kun videovuokraamosta oikeasti sai videoita, tuijottelin Hellraiserin sympaattista neulapäätä ja kinusin elokuvaa omakseni.

Kauhuidoleitteni lisäkseni lapsuuttani muokkasi toisenkinlainen karismaattinen henkilöhahmo. Tältä opin sellaisia hyveellisiä piirteitä kuin laiskuus, ylenmääräinen herkuttelu ja sympatian puute.

Fanityttöyteni sai ääreviä piirteitä Karvinen-elokuvien ilmestyessä. Hetkeäkään en epäillyt kirjoittaa otsaani tussilla Garfield<3 ja pukeutua kattavaan karvis-asuuni muun ensi-iltaväen tuijottaessa.       

Muutama päivä sitten katsoin elokuvaduuon ensimmäisen osan. Kerta oli ehkä kahdeskymmenes, mutta tuntui, että sain siitä taas jotain uutta irti. Catkinssin-dieetti ei varmasti avautunut sille aivan pienimmälle katsojalle. Olisi varmasti elämyksellistä kaivaa koko laaja sarjakuvavarastoni esiin. Nostalgian lisäksi kun voisin nauttia tästä aivan uudella tavalla. Minusta tämä olisi sopiva kunnianosoitus lapsuuteni ystävälle ja idolille.                                                                            

Elämässä suunta tuntuu aina olevan eteenpäin. Juuri tällä hetkellä valtamerellinen ikäisiäni ihmispoloja kärvistelee jatkoelämänsä (opiskeluidensa) valinnan viime sekunteja. Valinta hyvällä lykyllä määrittää koko loppu elämän suunnan. Kuitenkin tämän tulevaisuussuuntauksen lisäksi olisi varmasti terveellistä välillä palata taaksepäin. Kylpeä mukavissa hetkissä ja yrittää palauttaa ne, vangita pahat muistot ja hakata ne päreiksi. Kymmenen vuoden taakse palaaminen paljastaa luultavasti eri ihmisen ja eri elämän. Yhtä hyvin sitä voi tällaisen kaukomatkan sijaan palata puolen vuoden päähän, ja pohtia kannattaisiko sieltä ottaa jotain nykyhetkeen.                        

Otetaan eväskori ja poimitaan menneisyydenihanuudet tähän hetkeen. Jos ne eivät enää toimikaan, helposti ne heittää takaisin pölyiseen entiseen elämäänsä.                                                                 

Boredom

"We are taught from a very young age that feeling bored is bad. If you’re bored, you need to get out there and do something. Be productive. Be stressed and unhappy, even, but don’t just sit around being bored."

Tahtoisin pitää kuvitettua päiväkirjaa ihanan uutukaisakvaarioni perustamisesta. Kameran löydettyäni intotila kohosi korkeuksiin. Sitten kuitenkin huomasin kameran laturin olevan yhä epälöydettyjen listalla. Ärinää ja murinaa. Olisin niin halunnut ilahduttaa kaikkia kotiloiden auraamilla hiekkaurilla. Niistä voi melkein lukea tulevaisuutensa ja kohtalonsa.

Aikaa akvaarionlaittoon ei kyllä jumalaisen paljoa ole. Nyt kun olen vapaalla, kaikki asiat, joita olen lykännyt vapaa-ajan varalle, vierivät päälle. Tiskit ja pyykit ihan kirjaimellisesti vierivät ja rusentavat. Valtaavat pyykkikorin ja tiskialtaan lisäksi olohuoneen lattian. Myös lukemisverukkeella loppunut työnteko on tullut taas jäädäkseen. Valona Hesburger-nimisen pimennysverhon takana näkyy mukavanoloinen kirjoitusprojekti. Saisin rahaa siitä, että selailen nettisivuja ja kirjoitan havaintoni järkevästi jäsenneltynä. Lukion aikana tuosta ei saanut euron euroa.

Hesburgerin mukavia asiakkaita jäisin kyllä ikävöimään. Ihmiset ovat onnesta tetraedreina kun saavat hampurilaisia. Muut työtekijät taas ovat surullisia suunnikkaita. Joutuvathan he luopumaan hampurilaisistaan. Lisäksi seisominen (kahdeksannen tunnin kohdalla toivoisi olevansa pyörätuolissa) , tauottomuus tai muikeat palkattomat tauot sekä erittäin epäistuvat työvaatteet kuuluvat hampurilaistyöntekijän valituslistalle. Ilman asiakkaita ottaisin loparit jokaisen vuoron ensimmäisinä kymmenenä minuuttina. (Tietenkin jos asiakkaita on liikaa, tilanne on ihan päinvastainen. Voihan pomppumaa)

Töiden ja (koti)töiden lisäksi ei toki pidä unohtaa kaukaisuudessa siintäviä pääsykokeita. Houkutteleva (ja paksu) Evoluutio nyt kirjanen tuli lainailtua, ehkä voin muutaman ajan hetken olla viisas ihminen ja lukea teoksen (ja monia muita) nyt enkä kahden kuukauden päästä.

Väite todistettu. Elämäni ei ole akvaarion laittoa. Se ei ole myöskään lattialla makoilevan Jeff VanderMeerin Pyhimysten ja mielipuolten kaupungin lukemista. Eikä elokuvien katselemista. En taida edes muistaa, milloin viimeksi katsoin ihka oikean elokuvan.

Muistan joskus valitelleeni täälläkin toimettomuutta, jopa tylsyyttä. Tahdon vain julistaa silloisella minälleni, lukijoilleni ja kaikille muillekin toimettomuuden ja tylsyyden ilosanomaa. Nauttikaa jos vielä voitte.

"The brightest stars burn the fastest"

Tänne kirjustaminen on paljon aikaa vaativa projekti. Siksipä mieleni sisällä asuva nerous on nähtävästi päättänyt lopettaa sen ja suunnata kaiken huomionsa syötävien rokotteiden etuihin. Kuitenkin tuo nerous tälläkin hetkellä kärvistelee tuskissaan. Ilman kirjoittamisen terapeuttista vaikutusta tämä on ihan pulassa. 

Ehkä mieleni suostuisi sormiani tässä ohjaillessa myös  avaamaan vanhoja kansioita. Palauttamaan mieleen asioita, joiden ympärille se ensimmäisellä kerralla loi nipuittain uusia hermoyhteyksiä. Pitäisikö minun lopettaa lukeminen ja aloittaa päivittäinen meditoiminen? 

Samalla kun olen lukenut, epäoppinut ja unohtanut, olen myös todennut muutamia seikkoja asumismuodostani. 

• Vaikka koti olisi kuinka oma, ei sen siivoamiseen yhtäkkiä taikasauvan kopautuksesta tahdo käyttää yhtään sen enempää aikaa. Jos pölypallot maton alla, vieressä ja viiden sentin kerroksena päällä olivat ennen ihan jees, ovat ne myös tulevaisuudessa. 
• Tosin tiskeihin kannattaa opetella tarttumaan ennenkuin tulee luoneeksi paholaismaisesti sikiäviä raatokärpäsiä ja mädättäjäbakteereita. 
• On turha yrittää tulla toimeen ilman nelijalkaista otusta joka lajistaan riippuen yrittää nakertaa muoviasumukseensa uutta ulostulokanavaa tai varastaa kinkut leivän päältä (ensin mainittu hiiri jälkimmäinen kissa) 
• Tavaroita siirtämällä saa tilaa uusille tavaroille esimerkiksi kahden metrin akvaariolle. Teoriaani päästään testaamaan kun otetaan huomioon, että vakavasti otettavalla akvaristilla on aina useampia altaita.

Ja sitten syvällisempiin huomioihin. Nimittäin ajatuksiin yksin olemisesta. Olen aina tykkäillyt omasta valloittavasta seurastani, joten ajatus yksinään oleilusta ei kauheasti kauhistuta. Minä ja minä voimme yhdessä katsoa elokuvia, lukea klassikkoja, käveleskellä luontopoluilla keräilemässä käpyjä ja kertoa sitten kaikki riemukkaat käpyajatukset ihmisille tietokoneen toisella puolella. Eihän sitä edes ole yksin: aina halutessaan voi aloittaa kiihkeän ajatusten huutokaupan. 

Mutta entäpä sitten, kun koneen avaaminen, käpyjen analysoiminen tai ylipäänsä mikä tahansa on kiellettyä. Se vie ajatukset analyyttiseltä geometrialta (ja ajoittaiselta tiskaamiselta), joten se täytyy rajoittaa minimiinsä. Siinä sitten olette sinä ja sinä, neljä yllättävän lähekkäin olevaa seinää ja kirjapino. Ei auta, vaikka kirjapinon sisältö olisi ihan mukavaa. Kun kaikki tiet vievät kirjapinolle, alkaa tuo tie upottaa. Pahat henget nousevat vartioimaan sitä ja ottavat kiinni heikoimmat (eli joko sinut tai sinut). 

Pahat henget saa kuitenkin karkotettua. Ei siihen tarvita kuin toisen ihmisen läsnäoloa. Sitä huomaakin, että kirjat kertovat kävyistä ja ilahtuneena pääsee huutamaan tiedon keksinmurunsa toisen ihmisen korviin. 

Mukavan oloinen fakta kuitenkin vie vain upottavalta tieltä rämemetsään ja totaalisen eksyksiin. Yksinoloa alkaa pelkäämään. Pahat henget luovat varjojaan niihinkin hetkiin, joista ne aikojen alussa karkoitettiin. Kohtahan niiden näytös jo alkaa, miksei niitä päästäisi ajoissa sisään lämmittelemään. 

Ollaan siis päädytty siihen tilanteeseen, että minä ja minä, yksinäisyyttä ja omaa tilaa vaaliva parivaljakko, muuttuvat ahdistuneiksi, surullisiksi, vihaisiksi ja katkeriksi ärrimurripurrikekseiksi kun joutuvat yksin. Tai kuulevat mahdollisesti joutuvansa olemaan yksin. 

Ainakin toinen minä haluaa jo tiettyjen pikku testien olevan jo ohi. Tuloksista välittämättä, kunhan ovat ohi.