En tahdo olla häntä

.. Ja tämänpä takia kaikenmaailman hännittely on suureellisen epäkohteliasta ja  epäasianmukaista. Hän-pronominin käyttö antaa puheelle yleensä liian jyrkän ja virallisen sävyn. "Tänään olisi oppilasraukka äxän esitelmä, mutta _häntä_ ei nyt näy." Tietenkin hännäksi kutsumalla voi jollain kierolla tavalla korostaa toisen auktoriteettiasemaa tämän itse epäollessa paikalla. Kuitenkin tällainen seläntakananuoleskelu on jokseenkin turhaa eikä hyödytä ketään. Jopa vanhempien herrasnaisten ja rouvasmiesten teitittely tuntuu paljon luontevammalta. Siinä on tehokas, suora ja puheeseen sopiva tapa osoittaa kunnioitusta. Hän taas voisi aivan hyvin olla arkielämässä se ja kaikenmalliset siimahännät voisi jättää kirjojen sivuille ja teeveen eeppisimpiin monologeihin.

Aasinhäntää voimme kipittää joulukortteihin. On aivan mahtavan ihanaa, että niitä on tullut paljon. Suurin osa vielä kahdella nimellä varustettuina. Täällä maaseudun puolella (lue: Espoo) myös ensilumi on ainakin kolme senttiä paksu. Usva nousee merellä ja kaikkialla on vaan niin kaunista. Ostoskeskuksissa ihmiset mönkivät kuin luottokortilliset zombiet, mutta eihän minulla mitään materialismia vastaan ole. Suklaatia on jo nyt saanut melkein liikaa, ainoastaan joulutee puuttuu mukista.

Joulukuusta ei ikävä kyllä ole (mutta ensi vuonna tulee olemaan, samoin kun joululauluja soittava ovikello), mutta joulumieli alkaa olemaan sopivan kohotettu. Ei ihan lapsuuden -päivät-laskettu-jo-elokuusta -tapahtuma, mutta ainakin perhosentoukat se on mahahappoon saanut seikkailemaan.

"All of the bells ringing out for christmas"

"I'm singing goodbye to the year before"

Hurtsien joululaulu ei ole kovin jouluinen, mutta annetaan anteeksi koska Hurts.

Tämä vuosike ei ole ihan vielä lopussa, mutta malttamattomana tahdon kuitenkin väsäillä pähkinänkuori-postauksen. Aina uuden vuoden alussa ihmiset lupailevat kaikenlaista päämääränään paras ja upein ja uskomattomin vuosi ikinä. Nopeallakin kelauksella minun upea ja uskomaton ja paras (kuin myös pelottavin ja stressaavin) vuoteni kävi toteen.

• Jokaisen nuoren unelmatyöpaikat puhelinmyynti ja hampurilaistyöntekijä tulivat täyttämään cv:tä. (Edellinen toivottavasti jatkuu uuteen parhaaseen upeimpaan ja uskomattomimpaankin vuoteen). Käsittämättömän stressaava omega-3:sten myynti työnantajien huohottaessa verikoirina niskaan jätti traumaattisen jäljen sieluuni. Ei nykyinen hamppareiden myyminen tauottomasti, ruuhka-aikoina työntekijävajeessa ja huonolla tuntipalkalla myöskään herkkua ole, mutta ihan ikioma raha, työkokemus ja mahdollisesti kivat työihmiset korvaavat sen.
• Osin noilla itse hankituilla rahoilla toteutettu kuukauden seikkailu Aasiassa. Ilman holhoojia alaikäisenä. Laosilainen pitsa, Khao San-roadin pad thai ja Kuola Lumpurin monorail jäävät monille unelmiksi ikuisuuksiksi
• Samassa reissussa selvisin fyysisesti ja henkisesti terveenä bipolaarisesta matkakumppanista. Maailman maksimaalisin stressi siis jo koettuna. (kiitos kaikille, jotka paisuttivat puhelinlaskujaan tekstiviestimaratoneihin kanssani)
• Tykästyin, ihastuin ja rakastuin. Jos asian voisi kuvata päätöksenä, olisi se elämäni paras.
• Muutin kolmesti. Viimeisimmällä kerralla pois vanhempien ikeen alta ikiomaan kotikoloon.
• Selvisin ensimmäisistä yo-kirjoituksista. Henkisestä ja fyysisestä terveydestä en tässä vaiheessa sano mitään.
• Täysi-ikäistyin. Ja vietin synttärini unelmamatkalla Pariisissa.
• Sain uusia tuttavuuksia ja ihania uusia ystäviä.
• Katsoin monta mukaisaa elokuvaa, söin paljon suklaatia, tein onnistunutta lasagnea ja pipareita (eli ei loppuelämää nuudeleilla!), keskustelin henkeviä, ikkunashoppailin sekä kävin keikoilla kera olemassa olevien parhaiden ystäväihmisten
• Pääsin vihdoinkin leffafestareille, Espoo cine ja Night Visions liittykööt vuosittaiseen perinteeseen
• Hankin hiiriä ja menetin hiiriä. Tajusin, että kyseinen laji on jyrsijöistä hienoin.
• Ja perustin bloginkin vielä!

Perään laittaisin kuvan jouluvaloista tai ihanasta sohvastamme, mutta kamera on ilmeisesti jossain ex-kodin nurkissa. Joulun taikaa ja kuvien kuvittelun riemua kaikille

All Is Well Under The Sun

Tiiraillessani itsenäisyyspäiväkkeenä "pukuloistoa" tajusin, että ensi keväänä on minunkin hetkeni. Saan hankkia ylimenevän kauniin mekon ja niin paljon kimalletta kun lautaselle mahtuu. Riparia kun en koskaan käynyt tai wanhoja tanssinut, jäi prinsessa-kermakakku-rusetti-pitsi-kangas saamatta. Valmistujaisissa vihdoin  olisi tilaisuuteni.

Juhlistani tahdon itseni näköiset. Alkoholia ei tarjoilla misään muodossa, mutta suklaan ja cokiksen loppumisesta ei ole vaara. Paikalla on rahansaamismielssä kaikki etäisetkin puolitutut ja ympärillä pörrää kaveri kuvaamassa hetkeä, jona läikytän kauniin valkoiselle mekolleni vesimeloonia. Illalla toivottavasti saa koottua  ystävät yhteen ja syötyä vähän lisää.

Syöminen on myös yhtäkuin joulu. Luvallisesti saa hankkia ylihintaisia konvehteja ja mussuttaa niitä ensin yksissä pippaloissa, sitten toisissa. Sen jälkeenpä voi ottaa jämät mukaan ja elää niillä ensi kevääseen. Materiahiirtä sisälläni harmittaa kyllä suuresti lahojojen saamattomuus. Voin ehkä taktisesti joulunaikaan vedoten pyytää uutta kallista laskinta, mutta mitään turhaa ja onnelliseksi tekevää ei taida savupiiåusta sisään tippua. Tätä puolta aikuistumisesta en varmasti tule sulattamaan koskaan,

Joulumieltä ei kuitenkaan kaada lahjattomuus eikä edes lumettomuus. Joulu on kuitenkin (heti pääsiäisen jälkeen) suosikkitapahtumani. Koti-ikkunalaudallakin on joulukynttilät loistamassa ei kenenkään ulkopuolisen silmille (aika korkealla kun ollaan)

Uusi kotikolo kyllä koettelee. Jääkaappi pitää pelottavaa hyrinä naksutusta ja palohälyttimen mukaan olemukseni pitäisi olla jo kovin ylikypsä. Kuitenkin positiivisuudet heittävät negatiivisuuksilla vesilintuja: näköala on upea niin valoisan kun pimeänkin aikaan, kylpyamme täyttä rakkautta ja alkovi täydellisen kokoinen sängylle. Sisustus on vasta vaiheessa, mutta olo niin kovin kotoisa.

Elämä on makoisaa, olisin mielelläni juuri tässä kolmen vuoden päästä.

The Urge to Hamb-urge-rs

Minusta maailmankirjoja järkyttävä vääryys on yhä useammasta hesburgerista puuttuva pirtelö. Eikö nyt mansikkaesanssinen maitojuoma pienelläkin hipulla maalaisjärkeä kuuluisi kaikkien ravintoloiden myyntilistan kärkeen? Ei siinä mitään, voinhan ostaa herkkuni mäkkäristä.

Hamppariketjussa työskentely on ollut kerrassaan jännittävää. Suomi24-varoituksista osa on totta osa ei: työkaverit eivät ole mitään sisäänpäinkääntyneitä diktaattoreja, mutta palkka on olemattoman huono. Mukavat asiakkaat ovat oikeasti jotain mahtavaa, ikävät asiakkaat voi puhelinmyyjäntaidoilla blokata aviokuoreltaan. Ikäviä väristyksiä tulee tehdessään virheen: vääränkokoisen cokiksen voi vielä sniikisti heittää pois, mutta rahastusvirheet sun muut hörpäkkeet pitää tunnustaa. Enkä vieläkään osaa tehdä turkinpippuripyörrettä ja meinaan antaa valkosipulidipin tilalle sinihomejuustoisen vastaavan. Mutta ehkä muutaman vuoron jälkeen perusjuttuset alkavat sujua. Ehkä?

Hampurilaiselämän nojassa sisustuskuume olisi aika kova. Tahtoisin tauluja, tyhjyyteen vieviä teitä ja kukkuloiden takaa nousevaa sumua. Kenties voisin teettää jotain tahtomaani liian lahjakkailla ystäväihmisilläni. Toisaalta hämmennyksen ja maailmankaikkuden täyttämä mieleni tahtoisi kauniisti kehystettyjä kuvia tähtien hautomoista ja hyrräävistä galakseista.

Samaan aikaan poden mahdotonta kotikuumetta, tahtoa vain möllöttää peiton alla ja olla onnellinen, ja kaukomaakuumetta. Tahtoisin takaisin Aasiaan kokemeen sen loppuun asti -vähemmällä stressillä. Tahtoisin Islantiin ja Irlantiin, Ukrainaan ja Liverpooliin

Huomasin myös päivänä eräänä, että pimeys ei enää ahdistanut. Olkoon pimeää, olkoon vesisadetta. Jos joulukuun ensimmäisenä päivänä voi vielä kokea auringon lämmittävän, kyllä sen pimeydenkin kestää. Jos joulukin on lumeton, voi laittaa verhot kiinni ja kuvitella, että ulkosalla on lunta.

Ja elokuvamusiikki tekee onnelliseksi. Clint Mansell ja Hans Zimmer = jumalolentoja.