Minusta maailmankirjoja järkyttävä vääryys on yhä useammasta hesburgerista puuttuva pirtelö. Eikö nyt mansikkaesanssinen maitojuoma pienelläkin hipulla maalaisjärkeä kuuluisi kaikkien ravintoloiden myyntilistan kärkeen? Ei siinä mitään, voinhan ostaa herkkuni mäkkäristä.
Hamppariketjussa työskentely on ollut kerrassaan jännittävää. Suomi24-varoituksista osa on totta osa ei: työkaverit eivät ole mitään sisäänpäinkääntyneitä diktaattoreja, mutta palkka on olemattoman huono. Mukavat asiakkaat ovat oikeasti jotain mahtavaa, ikävät asiakkaat voi puhelinmyyjäntaidoilla blokata aviokuoreltaan. Ikäviä väristyksiä tulee tehdessään virheen: vääränkokoisen cokiksen voi vielä sniikisti heittää pois, mutta rahastusvirheet sun muut hörpäkkeet pitää tunnustaa. Enkä vieläkään osaa tehdä turkinpippuripyörrettä ja meinaan antaa valkosipulidipin tilalle sinihomejuustoisen vastaavan. Mutta ehkä muutaman vuoron jälkeen perusjuttuset alkavat sujua. Ehkä?
Hampurilaiselämän nojassa sisustuskuume olisi aika kova. Tahtoisin tauluja, tyhjyyteen vieviä teitä ja kukkuloiden takaa nousevaa sumua. Kenties voisin teettää jotain tahtomaani liian lahjakkailla ystäväihmisilläni. Toisaalta hämmennyksen ja maailmankaikkuden täyttämä mieleni tahtoisi kauniisti kehystettyjä kuvia tähtien hautomoista ja hyrräävistä galakseista.
Samaan aikaan poden mahdotonta kotikuumetta, tahtoa vain möllöttää peiton alla ja olla onnellinen, ja kaukomaakuumetta. Tahtoisin takaisin Aasiaan kokemeen sen loppuun asti -vähemmällä stressillä. Tahtoisin Islantiin ja Irlantiin, Ukrainaan ja Liverpooliin
Huomasin myös päivänä eräänä, että pimeys ei enää ahdistanut. Olkoon pimeää, olkoon vesisadetta. Jos joulukuun ensimmäisenä päivänä voi vielä kokea auringon lämmittävän, kyllä sen pimeydenkin kestää. Jos joulukin on lumeton, voi laittaa verhot kiinni ja kuvitella, että ulkosalla on lunta.
Ja elokuvamusiikki tekee onnelliseksi. Clint Mansell ja Hans Zimmer = jumalolentoja.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti