Tiiraillessani itsenäisyyspäiväkkeenä "pukuloistoa" tajusin, että ensi keväänä on minunkin hetkeni. Saan hankkia ylimenevän kauniin mekon ja niin paljon kimalletta kun lautaselle mahtuu. Riparia kun en koskaan käynyt tai wanhoja tanssinut, jäi prinsessa-kermakakku-rusetti-pitsi-kangas saamatta. Valmistujaisissa vihdoin olisi tilaisuuteni.
Juhlistani tahdon itseni näköiset. Alkoholia ei tarjoilla misään muodossa, mutta suklaan ja cokiksen loppumisesta ei ole vaara. Paikalla on rahansaamismielssä kaikki etäisetkin puolitutut ja ympärillä pörrää kaveri kuvaamassa hetkeä, jona läikytän kauniin valkoiselle mekolleni vesimeloonia. Illalla toivottavasti saa koottua ystävät yhteen ja syötyä vähän lisää.
Syöminen on myös yhtäkuin joulu. Luvallisesti saa hankkia ylihintaisia konvehteja ja mussuttaa niitä ensin yksissä pippaloissa, sitten toisissa. Sen jälkeenpä voi ottaa jämät mukaan ja elää niillä ensi kevääseen. Materiahiirtä sisälläni harmittaa kyllä suuresti lahojojen saamattomuus. Voin ehkä taktisesti joulunaikaan vedoten pyytää uutta kallista laskinta, mutta mitään turhaa ja onnelliseksi tekevää ei taida savupiiåusta sisään tippua. Tätä puolta aikuistumisesta en varmasti tule sulattamaan koskaan,
Joulumieltä ei kuitenkaan kaada lahjattomuus eikä edes lumettomuus. Joulu on kuitenkin (heti pääsiäisen jälkeen) suosikkitapahtumani. Koti-ikkunalaudallakin on joulukynttilät loistamassa ei kenenkään ulkopuolisen silmille (aika korkealla kun ollaan)
Uusi kotikolo kyllä koettelee. Jääkaappi pitää pelottavaa hyrinä naksutusta ja palohälyttimen mukaan olemukseni pitäisi olla jo kovin ylikypsä. Kuitenkin positiivisuudet heittävät negatiivisuuksilla vesilintuja: näköala on upea niin valoisan kun pimeänkin aikaan, kylpyamme täyttä rakkautta ja alkovi täydellisen kokoinen sängylle. Sisustus on vasta vaiheessa, mutta olo niin kovin kotoisa.
Elämä on makoisaa, olisin mielelläni juuri tässä kolmen vuoden päästä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti