Tuli tuossa oltua kera ihmiseni viettämässä aikaa odotushuoneessa. Kerrassaan jännittäviä paikkoja ovat sellaiset. Hammaslääkärissähän tätä ei voi havaita, siellä ihmisvirta tulee ja menee ehtimättä selailla edes sitä vuoden 2008 Kauneutta ja Terveyttä. Sen sijaan silmäleikkauksen odotustilassa ihmiset kuluttavat loputonta tuntiaan. Kaikilla on jotain yhteistä ja vaikkei sanoja välttämättä vaihdetta, jonkinlainen joukkohenki herää. Mielikuvituksekas minä tahtoo luoda skenaarioita: mitä jos sama joukko suljettaisiin tilaan pidemmäksi aikaa tai ääreviin olosuhteisiin. Millaista ryhmädynamiikkaa ja konflikteja voisikaan syntyä. Ja olisiko oma asema millainen, hauska ja ulospäinsuuntautunut vai hiljainen ja huomaamaton (sellainen, joka kannibalismin hetkellä ensimmäisenä popsittaisiin)
Joukkodynamiikkaa pääsee havainnoimaan myös hetkenä ennen h-hetkeä (g-hetki?). Odottaessaan paniikissa yo-koettaan alkavaksi, tulee sitä jakaneeksi ajatuksia kenen tahansa samassa tilanteessa olevan kanssa. Seuraavana päivänä samoja ihmisiä ei edes tervehditä.
Jännittävä on myös se, että kun on odottanut odottanut ja odottanut, valtaa loppupeleissä kuitenkin suuri tyhjyys. Oma tyhjyyteni syntyi ahdistavan, kuukausia kestävän päivärutiinin rikkoutumisesta. Tein toki kaikennäköistä muuta, mutta aina mielenpohjalla vaan ajatus, että pitäisi olla pohtimassa uraanimalmin louhintaa. Ehkä ultimaattisen onnen voi saavuttaa vasta kun tyhjyys on täydellinen, toisin sanoen numeeriset menetelmät poissa huolilistalta.
Millaisenkohan tyhjyyden sitten aiheuttaa koko kolmen vuoden piinapenkin loppuminen. Siihen on jo aikas tottunut ja joskus ajoittain mielenhäiriössä jopa tykästynyt. Onko elämämme vain toinen toisensa jälkeen syntyvien tyhjiöiden täyttämistä?
Jokatapauksessa vapaus on nyt täällä taas ja Aurinko paistaa (kuten parvekkeelta nappaistusta hätäkuvasta havaitse)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti