Fallen leaves, fallen leaves, fallen leaves on the ground½
Eräänä päivänä tajusin käveleväni aina eri suuntaan kuin muuttolinnut lentävät. Kohti kylmää käy siis reittini. En ole koskaan kestänyt kylmää. Yllättävät kylmän iskut kestän kyllä jos viritän tahdonvoiman päälle, mutta koko maailman kylmetessä ympärille tahtoisin vaan äkkilähdöllä Malesiaan. Tai vaihtoehtoisesti kymmenen miljoonan peiton alle pimeään piiloon pimeydeltä.
Kuitenkin ulkona hengityksen huurutessa ja muodostaessa kuvioita kuunvalossa, voi hetken elää harhassa ja kokea kylmyyden kauniiksi. Kylmyys ikään kuin eristää, kylmettää niin katulamppujen kuin taivaankappeleidenkin valot, ja sulkee kulkijan yksinäisen aavemaiseen kuplaan. Varsinkin ennen lunta (hyi se on kylmää, se on märkää ja se on likaista) kylmyys voi ihan oikeasti pitää sisällään pimeyttä, ei hämärää, jossa eteensä näkee vain seuraavaan kaupunkiin asti.
Sitä sitten sulkeutuu puoleksitoista vuosisadaksi ulos imemään itseensä tunnelmaa ja huomaa kylmyyttään turvonneet raajat vasta myöhemmin. En vieläkään ole syksyihminen.
Suora tie kuvastaa ongelmatonta tulevaisuutta. Mutta entä jos se on suora ja pimeä? Salaisuuksia ja yllätyksiä.
Syksyllä on luvallista elokuvien lisäksi lukea lukea ja lukea! Siksi otin ensimmäisen kirjasen käteeni, kevyen vampyyriviihdyttäjän Guillermo Del Toron ja Chuck Hoganin Vitsauksen. Laadukkaalta vaikuttava teos on kevyt laskeutuminen koulukirjoista proosan pariin. Elokuvaohjaajana tunnetumpi Del Toro takaa jokaisen mieleen elävästi pyörivää kuvausta. Kirjan foksalisaatiokin vaihtelee elokuvamaisesti, eikä aivan liian pitkiksi ajoiksi jäädä kirjamaisen tajunnanvirran piiriinkään. Seuraavaksi kyllä terästäydyn kirjallisella saralla ja etsin nautintoa jostain Alastalon salista tai Sadan vuoden yksinäisyydestä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti