Maximum Halloween

Olen kovin iloisa siitä, että periamerikkalainen kurpitsojenkulutusjuhla näkyy vuosi vuodelta yhä voimakkaammin täällä kotolassa. Yön myöhäisempinä tunteina nurkan takaa ilmeentynyt Scream-asuinen olio aiheutti lapsekasta riemunkiljahtelua, koulun pukeutumiskampanja pakotti irrottamaan katseen rakennuksen seinäpaneeleista. Kaikista mahtavinta on kuitenkin viimeinkin pääsy halloweenihtaville leffafestareille: Night Visions Maximum Halloween 3011 oli kaikissa suhteissa olifantinkokoiset odotukset täyttävä.
Kolme ensimmäistä hienoketta olivat näkökulmasta riippuen komediaa ja karua kauhistelua vaihteleva Inbred, Israelin ensimmäinen genretuotos, mahtavasti nimetty Rabies sekä kaikkiin keksittäviin suuntiin häiriintynyt The Woman.

Festaritunnelma ei synny ainoastaan kenties kertaakaan Suomessa tai Pohjoismaissa nähdyistä, erikoisista, laadukkaista ja jollain tapaa pelottavista elokuvista, vaan myös sopivan vanhanaikaisesta teatterista; Kaisaniemen Maximista, sekä samanhenkisestä yleisöstä. On mainiota, ettei huomaa olevansa ainoa, joka brutaalille tappokohtaukselle nauraa. Asiaankuuluvaa on tietenkin myös taputukset siinä kohtaa, kun elokuvan kuvottavin ihmisolento seivästetään.

Tunnelma tiivistyi (myyntipöytiä = vähemmän tilaa = tiiviimpi tunnelma?) perjantaina yllätysleffan tienoilla. Juonikuvauksensa puolesta äärettömän epäkiehtova Attack the Block osottautui hurmaavan hauskaksi ja älykkään viihdyttäväksi. Myös valtavalta leffakankaalta katselmoitu bluray toi veikeyttä; filmikelat vain nössöille. Myyntipöydältä takavarikoitu, kofeiinipitoinen Itäitäsaksalainen suklaa sinetöi yön.

Viimeinen elokuvatekele osoitti festareiden monipuolisuuden. Rauhallinen ja ihmismielen tulkintaan keskittyvä Another Earth on kaikille suositeltava indie-helmi. Pienestä budjetista ja kunnianhiemoisista scifipalikoista huolimatta se on hyvännäköinen ja uskottava. Tärkeimpänä kuitenkin se tarjoilee ideoita, eivätkö suuret mielet pomputtele ideoita keskinkertaisten tyytyessä.. asioihin?

Ensi kerralla aion osallistua koko yön katselmointikierrokseen ja hankkia ecuadorilaisen vaihto-oppilaan kutistetun pään.

Ego sum puella

Kauhean kauheaa on, kuinka kaikki vaivalla hankittu tieto tulee salamannopsakkaa oksennettua pihalle. Reilu vuosi sitten latinan partisiipin perfektit olivat läpihuutojuttu, nyt yksinkertaisen lauseen väsääminen tai edes ymmärtäminen on kappaleista päähänsyöpyneiden lausahdusten aivottoman toiston varassa. Sama ilmiö on tapahtunut lopuissakin kouluaineissa ja jo unohdetuissa elämän osa-alueissa.

Katkera olen siitä, kuinka tällainen oppimismalli on päähämme pysyvästi syövytetty. En toki ole ollut katkera hyvien arvosanojen irrotessa ulkoa opettelulla ja välittömällä unohtamisella. Nyt kuitenkin lukion kääntyessä loppuaan kohden, häämöttää peloteltu tietomaksimin jälkeinen loppuelämän alamäki. Luultavasti tietämyksemme jollain alalla kasvaa (kuinka hyllyttää broilerinkoipireisiä Siwan eineshyllyllä), mutta aikamme yhteiskunnan yleisneroina on ohi. On annettava tilaa uusille, ei ole muksaa.

Harva kuitenkaan näyttää ärtymystään.

Eräänä iltana metrossa istui nyyhkyttävä tyttö. Mielenkiintoiseksi tämän tekee tilanteen harvinaisuus. Vaikka niin kovin usein on ihminen sekä suuren tunteen vietävänä, että matkalla samaan aikaan, kotiovestaan ulos astuttua näkee vain samanlaisella tylsällä ilmeellä varustettuja naamioita. Samaan aikaan ymmärrettävä ja käsittämätön on tämä ihmisten tarve peitellä: vaikkei tuntemattomien huomioista mitään haittaa ole, ei kukaan halua liikaa erottua joukosta. Varsinkaan osoittaa heikkoutta.

Minua puistattaa ajatella, kuinka metrotyttöä oli katsottu niin kummeksuen kuin vähän säälienkin, vaikka tämän silmät näyttivät vain vähän vuotaneita kosteammilta.

Ihmisten kyky näytellä on kyllä julmetun hyvä. Hetkelliset hairahdukset piilotetaan Metro-lehden taakse ja loppu tunnetila käsitelläänkin sitten kotisuihkussa lukittujen ovien ja pyhän suihkuverhon takana. Rankkaa pidemmän päälle.

"Does it feel better than love?"

Myöhäinen hurtsahtelu-ihannointi lienee paikallaan, oli sen verran makoisa keikka tuo. Ensinnäkin tapahtmassa sekoittuivat laulajan elegantti vähäeleisyys ja vastapainona mahtava valospektaakkeli. Transsiuduin siis sekä yleisöön vaivihkaa heitetyistä ruusuista kuin strobojen loppumattomasta välkkeestä. Mahtavuutta oli myös se, että hyppimisestä, mukana kiljumisesta ja edellä mainitusta transsista huolimatta missään vaiheessa ei pyörryttänyt tai korvissa soinut. Niin ja sitten vielä soittivat kaikki mahdolliset epälevyllä majailevat kappaleet. Melikes.

Keikkaseurasta kiitän Ainua.

Toinen kultturelli vierailuni ei sitten tuottanutkaan yhtä mukavaa tulosta. Koulun iik niin kauhea teatterivisiitti (=halvemmat liput tapetilla oleviin esityksiin) suuntautui tällä kertaa äärimielenkiintoisen oloiseen outojen opperaan; katseltavanamme oli HOMO!. Kaiken mahdollisen hypetyksen jälkeen odotukset toki olivat korkealla, mutta liian huonoon musiikkiin painottuva, epäselvän ja stereotyyppisen välillä pomppiva ja puuduttavan pitkä esitys vajosi huonoon keskinkertaisuuteen. Paljon enemmän pidin vaikkapa lukemattomaan samannimiseen venäläiseen klassikkoon perustuvasta Idiootista. Tai ihan mistä vain ryhmäteatterin ehkä kaavamaisesta, mutta aina ja joka kerta tappavan osuvasta ja hauskasta.

Jatkoin koulutoimintapainotteista elämääni myös änkeytymällä koulun minimalistisen liikuntasalin joogatunnille. Itse jo toista kertaa saman kurssin ottajana tiesin millaisilla erikoisuuksilla tahtoo opettaja ryhmäänsä aktivoida, mutta muiden ilmeiden seuraaminen oli kovin hupaisaa. Rennon rauhallisen, meditoivan ja itsenäisen venyttelyn sijaan painotus oli akrobatiassa. Minusta on hulvattoman hauskaa lennellä, mutta kaikki eivät mielipiteeseeni yhtyneet.

Itseäni kyllä kummeksuttaa miten joogan perusasennoista tavallisimman "koiran" pitäminen voi olla niin kivuliasta. Pitäisikö tunne pohkeiden repeämisestä liittää jotenkin huonoon kuntoon ja olla huolissaan omasta terveydestään? Ehkä herätä siihen, että suorittaa samaa liikunnankurssia kolmatta vuotta?

Olen varma, ettei rakkaus koskaan revi jalkalihaksiani irti.

"Sairainta psykedeliaa

on tajuta hetkittäin
hetket
joita ei heti tajunnut"

Timo Siikli, Sen kummempaa, 1991

Olenpa saanut jopa luettua. Pakkolukemista kylläkin, mutta siitä nauttien ja lisää himoiten. Ensinnä lukulistalla olivat runokokoelmat edellä siteerattu Sen kummempaa sekä Jani Niemisen Kodittomille koirille. Kirjat edustivat täysin erilaisia runouden haaroja: Siiklin teos leikittelee monilla runouden keinoilla luoden teoksen, jonka tunnelma on surumielinen ja ahdistunut, mutta josta on vaikea löytää yhtenäistä teemaa. Muun muassa intertekstuaalisuudella ja asettelulla pelaava teos tarjoaa eri mielentiloissa eritavoin avautuvia makupaloja. Niemisen teos taas kallistuu yksittäisten väläysten sijaan kertomaan yhden tarinan: tarinan miehestä ja hänen tavanomaisesta, ikävästäkin elämästään. Teos on oivaltava, mutta huonottavasti helpommin lähestyttävä ja avautuva kun Siiklin kokoelma. Miehinen näkökulma on selkeä ja naislukijalle kiintoisa.

Toinen luettu ja ajatteluttava teos on Leena Krohnin Valeikkuna. Lyhykäinen romaani ei sisällä selkeän selkeää juonta, mutta kuitenkin yhtenäisen kertomuksen vesitankissa kelluskelevasta filosofista. Kirja usuttaa lukijaa ajatuslähteelle esittämällä pohdintoja ihan kaikkia ihmisiä koskevista teemoista: olemisesta, todellisuudesta ja yhteiskunnasta. Mitään suunnattomia ahaa-elämyksiä se ei ainakaan minulle antanut, mutta viritti pohdiskelevaan ja asioita pidempään aprikoivaan mielentilaan.

Niinpä näin jäin pohtimaan erästä elämässäni kauan ollutta tunnetilaa, jonka sanoiksi pukeminen on ollut täysin mahdotonta. Kutsun sitä pimeäksi metsäksi, mutta nimi ei kerro olotilasta paljoakaan. Pimeä metsä on se tunnetila, kun ajattelen pääsiäistä vuosin takaa, yöllistä metsäkävelyä, Myllypuron täyttömäen takaa loistavaa energialaitoksen tornia. Se nousee pintaan kun ajattelen juhannusta silloin joskus, hautakynttilällä paistettuja vaahtokarkkeja ja väriä vaihtavaa ruusua. Se on sitä, kun mietin yöllisen koiranulkoilutuksen sävyttänyttä liian kovaa soinutta suomipoppia ja teemukillista sen jälkeen. Mukana se on myös kun palaan hetkiin, jolloin kuu on loistanut liian kirkkaana ja tähdet ovat tulleet lähemmäksi meitä.

Joihinkin hetkiin liittyy seuraa, toisiin ei. Kaikissa niissä kuitenkin on joko metsää tai pimeyttä. Joistain elokuvista nousee tällainen tunnelma -ei ole merkitystä edes sillä onko elokuva nautittava vai ei- metsän keskellä kaarteleva auto saattaa riittää. Kaikkiin hetkiin tunnetilaa ei synny vaikka olosuhteet olisivat kohdallaan, joihinkin se liittyy vasta myöhemmin, muistojen pimentäessä hetken muut tuntemukset.

Tila on elämää hienoimmillaan, mutta sen jakaminen on ajoittain vaikeaa. Pohdin vain, onko muillakin pimeitä metsiä.

Itäinen Helsinki on muuten ihan kauhean  ruma ja iljettävä ja epämiellyttävä yms. Auringonlaskukaan ei ollut yhtään edukseen Kivikon metäisestä osasta.

Gimme some work to do!

Pohdiskelin sellaista joidenkin maailmankuvaa hallitsevaa ja toisilta huomattavan puuttuvaa käsitettä kun omatunto. Omaa tuntoa, tuntoa itsestä ja onnistumisesta valitsemallaan tai mahdollisesti yleisesti hyväksyttyjen arvojen ja normien tiellä. On hassuketta, kuinka omantunnon tuskista kärsivät, näennäisesti itseään vastaan rikkovat, tuntuvat välillä ottavan elämässä kohtaamansa epäreiluudet vastaan oikeutettuina. Omantunnon omistava ja pahaa tekevä ihminen taipuu uskomaan karmaan, kun taas Jobina kärsivä hyveellinen ihmisotus pitää sattumuksia epäoikeudenmukaisina. Tuntevatko pahantekijät (mahtava kategoria, sisältää kaiken masokisti pyromaaneista kotilontallaajiin) tekonsa jotenkin oikeutetummaksi kun ovat saaneet likaperäistä materiaa niskaansa?
Ihmismieli on hämmentävä tässä maailmassa, jossa kaikki tällä hetkelläkin vallitseva on miljoonien linkkien käymää sattumankauppaa.

Pitkästä itsestäänselvästä ja turhasta alustuksesta päästään siihen, että oma omatuntoni juoksentelee vapaana tökkien sukkapuikoilla mantelitumaketta. Sen valitus kuuluu: miksi annan itseni passivoitua. Miksi rikon itseäni vastaan enkä tee mitään. Yritystä on toki ollut niin työpaikan kun koulutuksen lisäämisen suhteen, mutta jos ei, niin ei. Jotain kehittävää pitäisi kuitenkin saada päivärytmiin, etten vajoa demi.fi:n valtamerelliseen keskustelumäärään.

Kuulen, kuinka tässä vaiheessa ihmiset puistelevat päätään "ei osaa rentoutua ei osaa ARARAR". Kuitenkin rentoutuminen onnistuu vain, jos on jotakin mistä rentoutua. Ja mitä pidempään odotan, sitä vaikeammalta sängyn pohjalta ylösnousemus tuntuu.

Nyt ihmiset aktivoitukaa ja kertokaa: mitä siis teen elämälläni, jota täyttää tällä hetkellä kokonaista kaksi ja yksi kolmasosa lukiokurssia, ei muuta.

Itse olen ensi kuulle sen selvittänyt. Nanowrimo olisi kerrankin mahdollinen. Kuukauden kestävä romaanin kirjustus iskee kirjoittajan kaulaani (eli heikkoon kohtaan) pitkän, jäntevän tekstin tuottaminen jää aina ideoiden ja tunnelmanrakentamisen varjoon. Voin toki nytkin kuluttaa aikaani ainoan luovuuteni kanavoimiseen eli tekstinsuoltamiseen. Varaan kuitenkin ajatuksia ja lataan akkuja tuota tulevaa rutistusta varten: en siis voi kaikkia päivä naputella.

Projekti on sana, jota haen. Tarvitsen sellaisen NYT.

                                                       Minusta tuleekin isona supermies.

"Even if they try.."

"..They still can't walk a mile in these shoes"

Aah, itsensä vaatettaminen on kyllä mukavaata. Tietenkin koko päivän syömättömyys, liian paksut vaatteet ja koko kauppakeskuksen täyttävät ja ehdottoman hullut Stockmannin 20 sentin alennuspäivien hammasharjahamstraajat tekevät prosessista jokseenkin haastavan, mutta henkistä rauhaa on joka tapauksessa uhmattava pikimmiten: tarvetta on eniten kaikelle.

Hengenahdistusta aiheuttaa myös se, että vakiokaupat pettävät toinen toistensa jälkeen. Pääseepähän sitä sitten kaivamaan läpi hylättyjä ja ohikäveltyjä kauppoja tuntematta niiden pohjapiirustusta tai kokoluokitusta.

Ja heikkona naisihmisenä hankin käytännöllisyydestä vähät välittämättä korkeat, heikkotekoiset, mutta AAHH niin kauniit korkonilkkurit. Kaduttaa sitten kun liukastelen hajonneilla korkolapuilla loskassa, mutta megamarkettiedustuskierroksella näissä kelpaa käpsytellä.

Olen myös päättänyt, että sosiaalinen elämä on melko viihdyttävää. Boheemi-hipsteröivästä teen pahvimukista hörppimisestä äärihermostoa tutisuttavan kiehtovaan Tree of life:n katselmointiin, kaikki on hauskempaa seurassa. Itseisarvoisen ihmeellinen on kyllä myös elokuva, jonka niin hieno ja kehräävä, abstrakti ja taiteellinen prologi olikin koko pätkän mittainen. Elämästä kerrottiin sen alusta loppuun asti; eikä tämä suinkaan tarkoita tympeää syntymästä kuolemaan tarinaketta. Musiikki oli äärimmäisen komeaa, kuvasto vieläkin kylmävärisyttävämpää. Tulkinnan vapaus oli katsojalla (joillekin tämä oli liikaa ja salista poistuikin populaa kesken esityksen). Suosittelen jos ymmärtää hyvän päälle. Muut voivat suoraan siirtyä sellaisten nimellään jo hurmaavien viihdyttäjien pariin kuin Likainen pommi ja Vain seksiä.

Siinä sitten todistus siitä, että elokuvat vievät minusta kaiken. Monillahan on salainen lokero täynnä käytettyjä leffalipukkeita, vaalittuja aarteita kymmeneltä vuodelta. Harvalla on vastaavaa varastoa lippuisia tuleviin elokuviin. Kuvatuista kymmenestä ihanuudesta puolet on minun: Night Visions odottaa. Jokateinin baarireissua vastaava täysi-ikäisyyden julistus tapahtukoot. Huonoa kauhua, brutaalia gorea, mustaa mukahuumoria, minä tahdon ja kaiken. Monissa näytöksissä on mukana tekijävieraita, eiköhän tämä tuo mukanaan vielä viimeisen ripauksen nautiskeltavaa festaritunnelmaa. Maininnan ansaitsee lippu leffakkeeseen nimeltä yllätyselokuva. Jos tämä ei shokeeraa, minä olen pettynyt.

Mutta ohjelmalehtisessä sisällysluettolon kohdalla lukee sisälmykset. Kuinka voisinkaan pettyä.

"I hurt myself today.."

ARARAR. Kiputilat ovat jotain maailmankaikkeuden pahinta. On kauheaa, kun kipua ei saa mitenkään
otetuksi pois päältä, se vain tulee ja tulee, painaa vaikka kyyneleet silmissä viestin lopettamaan.

Kiitosta ja syvää kumarrusta tästäkin tilasta tähän suuntaan.

Jotta fyysisistä tuskista pääsisi edes hetkeksi eroon, on tärkeää syventyä venäläiseen nykytaiteeseen. Olen huomannut, että tuolla laajalla naapurivaltiollamme on taito tehdä kauniita ja ajatuksia herättäviä draamoja. Pohdin kovasti, miksei tuolla kylmän sodan toisella jättiläisellä ole Amerikan tapaan omaa laajamittaista viihteellistä Hollywood-tyylistä tuotantoa. Toisaalta olen ihan tyytyväinen, nämä nykyiset tekeleet ovat aivan ratkiriemukkaan valloittavia!

Eilenpä siis katsastelin teemalta R&A leffanakin nähdyn suomenkieliseltä nimeltään hämmentävän Miten vietin...tänä kesänä. Kertomus sukupolvien kamppailusta oli eläväinen: nuoren miehen syventyessä pelailemaan CS:ssää, vanhempi mies lähtee kalastamaan nieriää. Nuoremman polven edustajana tuppaan aina ajattelemaan olevani oikeassa, mutta elokuva osoitti, että tyhmyydet eivät tule iän vaan ihmispersoonan mukana. Loppua kohden mietityttävä draama muuttui kovin jännittäväksi trilleriksi: elokuvaan epäsopivaksi mutta mielekkääksi.

"They were lost and never found..."

(aivan kuten minä)

Fallen leaves, fallen leaves, fallen leaves on the ground½

Eräänä päivänä tajusin käveleväni aina eri suuntaan kuin muuttolinnut lentävät. Kohti kylmää käy siis reittini. En ole koskaan kestänyt kylmää. Yllättävät kylmän iskut kestän kyllä jos viritän tahdonvoiman päälle, mutta koko maailman kylmetessä ympärille tahtoisin vaan äkkilähdöllä Malesiaan. Tai vaihtoehtoisesti kymmenen miljoonan peiton alle pimeään piiloon pimeydeltä.

Kuitenkin ulkona hengityksen huurutessa ja muodostaessa kuvioita kuunvalossa, voi hetken elää harhassa ja kokea kylmyyden kauniiksi. Kylmyys ikään kuin eristää, kylmettää niin katulamppujen kuin taivaankappeleidenkin valot, ja sulkee kulkijan yksinäisen aavemaiseen kuplaan. Varsinkin ennen lunta (hyi se on kylmää, se on märkää ja se on likaista) kylmyys voi ihan oikeasti pitää sisällään pimeyttä, ei hämärää, jossa eteensä näkee vain seuraavaan kaupunkiin asti.

Sitä sitten sulkeutuu puoleksitoista vuosisadaksi ulos imemään itseensä tunnelmaa ja huomaa kylmyyttään turvonneet raajat vasta myöhemmin. En vieläkään ole syksyihminen.

Kuvitelkaa tien päähän varjo. Sellainen, joka kulkee täydellä vauhdilla teitä kohti. Vasta sen ollessa kohdalla voitte olla täysin varma sen olevan naapurin setä vanhan paimenkoiransa kanssa. Vasta sitten.

Suora tie kuvastaa ongelmatonta tulevaisuutta. Mutta entä jos se on suora ja pimeä? Salaisuuksia ja yllätyksiä.

Laadukasta lehtikuvaa!


Syksyllä on luvallista elokuvien lisäksi lukea lukea ja lukea! Siksi otin ensimmäisen kirjasen käteeni, kevyen vampyyriviihdyttäjän Guillermo Del Toron ja Chuck Hoganin Vitsauksen. Laadukkaalta vaikuttava teos on kevyt laskeutuminen koulukirjoista proosan pariin. Elokuvaohjaajana tunnetumpi Del Toro takaa jokaisen mieleen elävästi pyörivää kuvausta. Kirjan foksalisaatiokin vaihtelee elokuvamaisesti, eikä aivan liian pitkiksi ajoiksi jäädä kirjamaisen tajunnanvirran piiriinkään. Seuraavaksi kyllä terästäydyn kirjallisella saralla ja etsin nautintoa jostain Alastalon salista tai Sadan vuoden yksinäisyydestä.