"Sairainta psykedeliaa

on tajuta hetkittäin
hetket
joita ei heti tajunnut"

Timo Siikli, Sen kummempaa, 1991

Olenpa saanut jopa luettua. Pakkolukemista kylläkin, mutta siitä nauttien ja lisää himoiten. Ensinnä lukulistalla olivat runokokoelmat edellä siteerattu Sen kummempaa sekä Jani Niemisen Kodittomille koirille. Kirjat edustivat täysin erilaisia runouden haaroja: Siiklin teos leikittelee monilla runouden keinoilla luoden teoksen, jonka tunnelma on surumielinen ja ahdistunut, mutta josta on vaikea löytää yhtenäistä teemaa. Muun muassa intertekstuaalisuudella ja asettelulla pelaava teos tarjoaa eri mielentiloissa eritavoin avautuvia makupaloja. Niemisen teos taas kallistuu yksittäisten väläysten sijaan kertomaan yhden tarinan: tarinan miehestä ja hänen tavanomaisesta, ikävästäkin elämästään. Teos on oivaltava, mutta huonottavasti helpommin lähestyttävä ja avautuva kun Siiklin kokoelma. Miehinen näkökulma on selkeä ja naislukijalle kiintoisa.

Toinen luettu ja ajatteluttava teos on Leena Krohnin Valeikkuna. Lyhykäinen romaani ei sisällä selkeän selkeää juonta, mutta kuitenkin yhtenäisen kertomuksen vesitankissa kelluskelevasta filosofista. Kirja usuttaa lukijaa ajatuslähteelle esittämällä pohdintoja ihan kaikkia ihmisiä koskevista teemoista: olemisesta, todellisuudesta ja yhteiskunnasta. Mitään suunnattomia ahaa-elämyksiä se ei ainakaan minulle antanut, mutta viritti pohdiskelevaan ja asioita pidempään aprikoivaan mielentilaan.

Niinpä näin jäin pohtimaan erästä elämässäni kauan ollutta tunnetilaa, jonka sanoiksi pukeminen on ollut täysin mahdotonta. Kutsun sitä pimeäksi metsäksi, mutta nimi ei kerro olotilasta paljoakaan. Pimeä metsä on se tunnetila, kun ajattelen pääsiäistä vuosin takaa, yöllistä metsäkävelyä, Myllypuron täyttömäen takaa loistavaa energialaitoksen tornia. Se nousee pintaan kun ajattelen juhannusta silloin joskus, hautakynttilällä paistettuja vaahtokarkkeja ja väriä vaihtavaa ruusua. Se on sitä, kun mietin yöllisen koiranulkoilutuksen sävyttänyttä liian kovaa soinutta suomipoppia ja teemukillista sen jälkeen. Mukana se on myös kun palaan hetkiin, jolloin kuu on loistanut liian kirkkaana ja tähdet ovat tulleet lähemmäksi meitä.

Joihinkin hetkiin liittyy seuraa, toisiin ei. Kaikissa niissä kuitenkin on joko metsää tai pimeyttä. Joistain elokuvista nousee tällainen tunnelma -ei ole merkitystä edes sillä onko elokuva nautittava vai ei- metsän keskellä kaarteleva auto saattaa riittää. Kaikkiin hetkiin tunnetilaa ei synny vaikka olosuhteet olisivat kohdallaan, joihinkin se liittyy vasta myöhemmin, muistojen pimentäessä hetken muut tuntemukset.

Tila on elämää hienoimmillaan, mutta sen jakaminen on ajoittain vaikeaa. Pohdin vain, onko muillakin pimeitä metsiä.

Itäinen Helsinki on muuten ihan kauhean  ruma ja iljettävä ja epämiellyttävä yms. Auringonlaskukaan ei ollut yhtään edukseen Kivikon metäisestä osasta.