Kauhean kauheaa on, kuinka kaikki vaivalla hankittu tieto tulee salamannopsakkaa oksennettua pihalle. Reilu vuosi sitten latinan partisiipin perfektit olivat läpihuutojuttu, nyt yksinkertaisen lauseen väsääminen tai edes ymmärtäminen on kappaleista päähänsyöpyneiden lausahdusten aivottoman toiston varassa. Sama ilmiö on tapahtunut lopuissakin kouluaineissa ja jo unohdetuissa elämän osa-alueissa.
Katkera olen siitä, kuinka tällainen oppimismalli on päähämme pysyvästi syövytetty. En toki ole ollut katkera hyvien arvosanojen irrotessa ulkoa opettelulla ja välittömällä unohtamisella. Nyt kuitenkin lukion kääntyessä loppuaan kohden, häämöttää peloteltu tietomaksimin jälkeinen loppuelämän alamäki. Luultavasti tietämyksemme jollain alalla kasvaa (kuinka hyllyttää broilerinkoipireisiä Siwan eineshyllyllä), mutta aikamme yhteiskunnan yleisneroina on ohi. On annettava tilaa uusille, ei ole muksaa.
Harva kuitenkaan näyttää ärtymystään.
Eräänä iltana metrossa istui nyyhkyttävä tyttö. Mielenkiintoiseksi tämän tekee tilanteen harvinaisuus. Vaikka niin kovin usein on ihminen sekä suuren tunteen vietävänä, että matkalla samaan aikaan, kotiovestaan ulos astuttua näkee vain samanlaisella tylsällä ilmeellä varustettuja naamioita. Samaan aikaan ymmärrettävä ja käsittämätön on tämä ihmisten tarve peitellä: vaikkei tuntemattomien huomioista mitään haittaa ole, ei kukaan halua liikaa erottua joukosta. Varsinkaan osoittaa heikkoutta.
Minua puistattaa ajatella, kuinka metrotyttöä oli katsottu niin kummeksuen kuin vähän säälienkin, vaikka tämän silmät näyttivät vain vähän vuotaneita kosteammilta.
Ihmisten kyky näytellä on kyllä julmetun hyvä. Hetkelliset hairahdukset piilotetaan Metro-lehden taakse ja loppu tunnetila käsitelläänkin sitten kotisuihkussa lukittujen ovien ja pyhän suihkuverhon takana. Rankkaa pidemmän päälle.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti