"Oh! How far you are from home"

Tai no en oikeastaan, vaikka koti vaihtoi paikkaa, olen lähellä myös sitä vanhaa. Samalla kadulla toiseen taloon muuttaminen saattaa kuulostaa huvittavalta. Koska se on huvittavaa. Motivaatio loputtoman tavarameren hallitsemiseen on olematta olemassa ihan vain sen takia, että uuden kodin lattiapinta on edelliseen nähden identtinen. Miksi vaihtaa paikkaa, jos tarjolla ei ole mitään parempaa, uutuudenviehättävää.

Tai no oikeastaan parempaa on tarjolla: tila on asia, jota kaipaa erityisesti asuessaan vanhempi-ihmistensä kera. Olohuone puolustaa paikkaansa huonelistalla, jos tahtoo esitellä asuinympäristöään vähääkään vieraammalle ihmisotukselle (kiusallinen istuskelu vanhempien makuuhuone-olohuone yhdistelmässä aukenee täysin vain sen kokeneille). Kuitenkin kipeät selkänikamat olisivat hyvin tulleet toimeen vähän ahtaammassakin sopperossa.

Viimeisinä aikoina olen miettinyt paljon maailmanloppua, toisin sanoen kotoa muuttoa ja uuden elämän alkua. Vielä puoli vuotta sitten ajatus sukkuloi päässä tasolla absurdi, nyt se ei ole vain mahdollinen, vaan myös haluttu suunta. Huolimatta vaikeudestaan, kalleudestaan ja ehkä ajoittaisesta pelottavuudestaan tahtomus on joskus jopa suunnaton. Pahinta on, että en löydä reittiä tahtotilan alkulähteille. Voihan sitä kotonakin elellessä olla itsenäinen, sillä erotuksella, että tiskisi on useimmiten tiskattu ja vuokrasi on ellipsiratainen nolla.

Kuka ties tahdon mieluummin kerätä ympärilleni, jokahetkiseen elämääni ja arkeeni, ihmisiä joista välitän (kliseevaroitussireenin ulvoessa) enemmän kuin itsestäni. Toisaalta totaalinen yksinäisyyskin on ajatuksena kiehtova, kasvattaisiko vai vähentäisikö se sosiaalista elämääni? ( Sitä elämää opiskelun ja nukkumisen olemattomassa välissä..)

Vai tahtoisinko vain sisustaa hiirilaatikon lisäksi jotain vähän suurempia kohteita, tehdä virheen valkoinen kulmasohva ja todeta kattilasarjan olevan epäyhtenevä.

Vajavaista pohdiskelua ei edes vauhdita kuva, koska kameralaitteeni piilottelee, antakaa anteeksi

"Have you got all the troll footage you need?"

Epämiellyttävän mielenkiintoisen hauskahtavan ilmiön olen jälleen havainnut elämässäni. Eihän tämä tietenkään monille sisäisen tutkimuksen jälkeen uutena tai vieraana tule, mutta yhtäkaikki sen havaitseminen on joka kerta yhtä häiritsevää. Puhun nimittäin, kaunistelematta, tästä yleisestä paremmuuden tunteesta. En kuitenkaan nosta itseäni ystävieni yläpuolelle, ylemmyydentunto koskee vain ventovieraita pulliaisia. Mutta kun joka päiväsellä metromatkalla, pohtiessaan ratkaisua maailman energiapoliittisiin kysymyksiin, kymmenen ulottuvuuden olemassaoloon tai mahdollisesti haarukointimenetelmän yleiseen heikkouteen, tuntuvat kanssamatkustajat yhtä aikaa rumilta, tyhmiltä ja merkityksettömiltä.  Alkoholintuoksuisia sossupummeja, kälättäviä amisteinejä sekä muuten vain kasvottomia massakulkijoita.

Onneksi sitä itse on aina niin fiksu ja edustava – onpahan varaa arvostella.

Elokuvamaailman pimeältä puolelta (pimeällä tarkoitan piilotettua, en synkkää tai veristä) paljastui kaksi mainiota tekelettä Le Quattro Volte sekä Trolljegeren. Ensimmäinen oli kauniista kuvista muodostuva täysin dialogiton matka maailmaan, jossa mikään ei koskaan muutu. Sitä saattoi syventyä kuvaston ihailuun tai heittäytyä pohtimaan lehvasen merkitystä reinkarnaation ja yleisen elämänkiertokulun tasolla. Jälkimmäinen taas osoitti norjalaisten yleisen ainaisen paremmuuden elokuva-alalla. Omaperäistä, hyvännäköistä ja hauskaa.  JA peikkoja.  Suomella on tarjota vastineeksi uusintafilmatisointia leffasta Täällä Pohjantähden alla. Voi katkeruus.

Tui Tui...

"Ei saa sanoo elämälle ei.."

Mutta minkäs teet, jos sitoumus on jo tehty ja maksut maksettu. Jos vain saisin lukea - ei mitään merkkaaviin, mutta kumminkin niin merkittäviin - kirjoituksiini rauhassa enkä olisi valinnut väärään kohtaan vääränlaista ilman suurempaa palkkaa ylityöllistävää äidinkielen kurssia.

Jokseenkin surullista on, että olotilaan "äidinkielen (olemattoman) kirjan polttaminen ja tuhkien opossumeille syöttäminen" vaadittiin yksi tekstitaidon kanssa taisteltu ilta. Puhumattakaan sitten englannin yo-vihoista pisteet rohmuavilla kertoimillaan. Matikan kurssi sentään on hauska: pakkomielteinen, kaiken liikenevän ajan vievä ongelmanratkaisu sopii loman mittaisen tauon jälkeen luonnolleni ihmeen hyvin.

Toisesta elämästäkin sananen. Olen nimittäin nostalgisoinut ja yli puolen vuoden tauon jälkeen kokenut tv-elokuvaa. Kuvastona oli ranskalainen gore-läjäys Haute Tension (ohjelmalehdessä niinkin houkuttelevalla suomennoksella kuin kiihtyvää kauhua). Tekele oli brutaali ja loppuratkaisu mukavan mieltäkieputtava. Kuitenkin parasta oli myöhäisen illan yksinäisyys, synkimmän hetken päälle pamahtavat mainoskatkot ja kädessä vapiseva liian painava kaakaomuki. Päädyinpä tästä tahtomaan omaa teeveetä.

Toinen elokuvaihminen elämäntie vei ja vie kohti Espoo cinè:ä. Alkusyksyn ihastuttavuus on jo nyt tuonut tietoisuuteeni monta uutta leffankatselupaikkaa, parhaimpana Kino Tapiola takaseinän syvennyksineen ja halattavina koristetyynyineen. Näytöksistä valikoituivat nähtäväksi 28 päivää myöhemmin henkeen elelevä Stake Land sekä uskottavuudeltaan hengästyttävä espanjalainen kidnappauskauhu Secuestrados. Molemmat tarjosivat suuren annoksen anti-Hollywoodia, komeaa tunnelmaa, uskottavaa näyttelytyötä ynnä muita piirteitä, joita tuskin Tennispalatsin tällä hetkellä vallanneessa Apinoiden planeetassa ei ole.

Suosittelen siis, nämähän eivät muutamaa poikkeusta lukuunottamatta tule edes laajempaan Suomi-levitykseen.

"The Art of Happiness"

Empäs enää muistakkaan mihin kohtaan jäin suureellisessa onnikatselmuksessani. Kuitenkin haluaisin nyt sanoa sanasen taiteesta. Tämä onnentuoja on ensi ajatuksella kaikkien saavutettavissa ja vielä rajoittamattomasti. Kuitenkin tässä ylitarjontaa hipsuttavassa tilanteessa jää moni taiteen pinnalliseksi kuluttajaksi.

Sille pitää nimittäin antaa kaikkensa. Jokaisen aistin pitää olla terävöitynyt ja vastaanottavainen. Ilmiselvää on, että lukiessa vastaanottajan vastuu on suuri: kirjainmassasta pitää pystyä tekemään maailmankaikkeuksia. Ilmiselvyydestä muodostuu jotain suurempaa, kun ajattelee olevansa osana kaikkeuden tehokkainta telepatiaa. Kuten Jumala (hitaille oppijoille ja uusille lukijoille: tarkoitan tietenkin Stephen Kingiä) on sanonut, lukijan ja kirjoittajan suhde on ainutlaatuinen: kenenkään suu ei aukea, ollaan täysin eri tilassa ja täysin eri ajassa. Silti maailmankaikkeudet kulkevat, jos vain kirjoittajalla on tarjota tarvittavia palikoita ja lukijalla keinoja muodostaa niistä linnoja.

Ilmiselvistä tapauksista eteenpäin. Arvostan toki autonradiossa soivaa valtavirtamusiikkia, kolmasosa korvalla tehtyä kuulohavainnointia. Musiikki, lapsen itku, porakone, kertosäe. Mutta jos sattuu oikeanlaisen musiikin kohdalla sammuttamaan valot ja poistamaan muutkin ulkopuoliset tekijät,musiikki ryömii tuntemattomia mutta nyt avoimia reittejä sisällesi ja värisyttää. Et vain kuule sitä, vaan haistat. Mielikuvat ovat niin voimakkaita, että niihin voi syöksyä sisään ja eksyä. Ruumiiseenpalautuminen tapahtuu varmasti

aikanaan,ainakin sitten kun olet soittanut kappaleen uudestaan kymmeniä kertoja.

Elokuvamaailma on kuljettanut minua jo pidempään kohti tienristeystä. Kun on nähnyt paljon, ruumiista  irrottautumisen saavuttamiseksi alkaa tarvita yhtä enemmän ja enemmän. Toisaalta tämän suurimman kokemuksen metsästäminen ja tietynlainen jos ei sisäpiireihin kuuluminen mutta ainakin niiden ymmärtäminen ovat palkitsevia. Elokuvissa oppii arvostamaan yksityiskohtia ja erillaisuutta, vaikka kokonaisuus ei olisikaan sitä mitä lähti metsästämään.

Tämän elokuvankatsomisen tason osoitti norjalainen scifimellastus Lies Inc. Äärettömän pienen budjetin leffanen näytti juuri niin halvalta ja kurjalta kuin olikin. Toisaalta kunnianhimoinen genrevalinta auttoi antamaan arvostusta löytyneille toimiville ratkaisuille. Piilolinssisilmäinen androidin tuhoavat ääniaallot näyttivät oikeasti oikein mallikkailta.

 

Kun ei osaa enää ottaa nautintoaan valkokantisesta romanttisesta komediasta, alkaa sitä sortua tietynaliseen ylemmyydentunteeseen. Katselee maailmaa kirjaimellisesti ylempää ja erottaa yksityiskohtia, jotka jäävät toisilta täysin pimentoon. Kuitenkin joskus on hyvä ommella kriittinen silmä umpeen ja palata maan päälle.      Hekumoida NIIN ihanaa huonoa tekelettä, fanittaa sitä kriitikoiden halveksimaa. Kunhan taide tekee tehtävänsä, jotain tietä tunteiden välityksellä tekee onnelliseksi. 

Huom Huom. kuvan julkaisemiseen ei ole tekijän lupaa!      

                                                                

"We are all ILLUMINATED"

Valosta piti puhua, nimittäin satuttavasta valosta.

Bändi, johon hurtsahdin aikaisemmin kuin te kaikki muut, on vihdoinkin tavoitettavissani. Jos edelliset niin lukuisat Suomessa piipahtamiset ovat olleet joko silloisen alaikäisen minäni saavuttamattomissa tai sijoittuneet ajallisesti päällekkäin Laosin-vierailuni kanssa, on tässä nyt se tilaisuus. En tiedä onko bändi sekoittanut sointuihinsa jotain alitajuntaan huumeenlailla vaikuttavaa vai mikä on suosion salaisuus. Todellisuutta kuitenkin on, että kirkkojen ja kappeleidenkin polttomusiikkiin erikoistuneet ihmisraukat saavat haimassa asti tuntuvia kylmiä väreitä tästä loistavuudesta.

Fanityttöillen hihitellessä.

"Death is the Road to Awe"

Maailman vähittäinen kuolema on taas syksyn muodossa täällä. Ja kyllä kuolema herättää pelonsekaista kunnioitusta varsinkin näin syksyllä: jos talvella voi ajatuksetta tuijottaa jo menetettyä, näkee syksyllä väistämättä kuolevan viimeiset tuskaiset kamppailut.

Heräsin tässä ajatukseen: kevätväsymys on sanana käytetympi kuin syysmasennus. Ulos katselmoidessa tätä ei mitenkään voi ymmärtää. Sisätiloissa voisin toki pysyä onnellisena teemukin, ylikuumenevien elektroniikkalaitteiden sekä erimallisten karvapohkeiden (yrittää keksiä persoonallista ilmaisua korvaamaan karvamahat ja -kuonot) kanssa. Mutta syksyn karuus perustuu paljolti sen pakottavuuteen, joka aamuiseen saman reitin talsimiseen; tien jolla velvollisuus painaa sadepisaroiden rinnalla.

Vaikkei elämänjärjestys (lukujärjestys) niin painavalta näytäkään, tiedän että aikaa se syö loputtomasti. Jotenkin aikaisin päättyvän koulupäivän jälkeiset tunnit saa yrityksettä hävitettyä. Tahtoisin olla kuin lomalla, aina valmis, aina halukas. Jättäisin jaksamattomuuden tekosyiden listalle. Koska parhaat ideat syntyvät jos on ihminen tavattavissa; ideat karvapohkeiden eksponentiaalisesta lisäämisestä Westendiin muuttamiseen.

Syyskauden voi siis kuluttaa suunnitellen kevätkesän projekteja. Bikinitkin tulevat myyntiin jo joulukuussa, kunhan tähän tällä hetkellä tähtisädetikun kirkkaudella loistavaan turvasatamaan asti jaksaisi uida. Muita tavoiteltavia valoja ovat mm. erinäiset leffafestarit: katkeruutta vain aiheuttaa vaikeus käyttää näihin kaikkea nukkumiselta liikenevää aikaa.

En tiedä kuinka elämä raiteituisi ilman näitä erivahvuisia kaukaisuudessa kasvavia valonlähteitä. Taas ja jälleen palataan tähän hetkestä nauttimisen dilemmaan: olen valon ympäröimänä, mutta silti synkkenen jos en näe kirkkautta kaukaisuudessa. Toisaalta jos mitään suurempaa odotettavaa ei ole, ei kauaa mene sellaisen kehittelemiseen. Oikealla suhtautumisella synkkyys on siis eliminoitavissa. Kovin kätevää.

Kuvaa keväältä, toisista maailmoilta. En aina ymmärrä intohimoani ydinvoimalaonnettomuuden turmelemiin kaupunkeihin, samanlaista maisemaa kun löytyy ihan lähiseuduiltakin.

Nyt kasvaneena on tosiaan helpompi suunnitella asioita, päättää jotakin ja toteuttaa se sitten. Kuitenkin, kuten toisaalla jos kaikkialla onkin mainittu, olisi mukavaa olla vielä päivän lapsi. Ihmetellä videovuokraamossa Hellraisereita (voi kuinka ihastuinkaan tähän piikikkääseen päähän) ja jaotella pikkukoiria rodun mukaisiin laumoihinsa. Joku muu saisi tehdä päätökset ja ennen kaikkea ottaa vastuun. Paluuta ei luonnollisesti ole, muuta tunnelmamatkan voi aina tehdä. Itse hommailin rakkaan pelini, vuonna -99 ilmestyneen Ultima yhdeksäisen haltuuni. Musiikiltaan, maisemaltaan, juoneltaan, öllimörreiltään, grafiikoiltaan yms kaikkeuden parhaan pelin alkukuviotkin muistailisin ulkoa.

Sitten se ei suostunut toimimaan: luonnollisesti lapsena joku toinen oli laittanut sen pelaamisvalmiuteen. Varteenotettava yritykseni tuomittiin epäonnistumaan. Tuomittu kuin yritykseni unohtaa huominen kirjainten pommituksella.

"Look!"

"Or I will cut your eyelids right off your face."

Viimeistä lomaviikkoa ovat siivittäneet loputon ajantajun menetys (viimeinen lomaviikko PAH) sanan forbid totaalinen kaikkoaminen tuntemastani maailmankaikkeudesta (ja painajaiset siitä kuinka tämä tulee tapahtumaan ylioppilaskirjoituksissa) sekä parhaimmistoa edustavan tv-sarjan ylituijottaminen.

Dexter nimittäin. Ensimmäisistä mainoksista asti olin koukuttunut. Ensimmäiset kolme kautta tuijottelin ruudulta ja nyt neloisen enemmän tai vähemmän näytöltä. Konsepti pahiksia tappavasta sarjamurhaajasta ei sinänsä ole iskevin (kuin Robin-Hood moottorisahalla) mutta loistavalla näyttelijätyöllä, ääärimmäisen samaistuttavilla henkilöillä ja loogisella jännityksen ylläpidolla sarja nousee "itken koska jakso loppui" kastiin. Sopivan vinoutunutta on, että nimikkohenkilön vähemmänkin järkevät tapot tuntuvat ihan oikeutetuilta. Sitä vain totaalisesti on tämän sympaattisen sarjamurhaajan puolella. Lisäpisteitä tuo maailmankaikkeuden paras alkutunnari. Kuinka inhottavalta greipin puristaminen onkaan saatu näyttämään.

Inhottavuuteen nojasi myös elokuva Stoic. Hämmentävän alhaiset imdb-pisteet ja ilmeisesti inhottu ohjaaja nousivat tietoisuuteeni vasta katselukokemuksen jälkeen joten mielipiteeni on värittymätön: tästäkin tekeleestä tyksään. Brutaali vankilakuvaus mielenkiintoisesti tehtynä. Materiaali on oikeasti shokeeraavimmasta päästä, paljon ilkeämpää ja realistisempaa kuin ihailluissa Saweissa ja Hosteleissa. Suosittelen varauksetta; herkemmille aina positiivista inhon tunteiden herätystä tarjolla.

Toisaalla oli taas ruuanlaiton lomaan valittu katseltavaksi mättämishaluja lisäävä My Bloody Valentine. Yhden viidesosan nähtyään sitä tahtoi hakkuilla päänsä lattialle. Kehno - kehnompi - karmea remake.

Sitten loputonta (materia)onnea. Pidän kaikenlaisista lahjoista, kovin paljon myös sellaisista asioista, joita itse ei itselleen koskaan tulisi hankkineeksi. The Body Shopin mangosetin lisäksi tähän listaan kuuluvat korut. Onhan myös aika kivaa että koru on nätsäkkyyden lisäksi käytännöllinen ja helposti yhdisteltävissä.

Tunnearvoa unohtamatta, kiitän ja naamalleen kaatuen niiaan.

"Paris in the morning is beautiful"

Tai niin ainakin väittää elokuvainen "Midnight in Paris". Itse en aamua kyseisessä kaupungissa päässytkään kokemaan, koska ensimmäistä kertaa lomamatkalla ulkomailla tuli panostettua riittävissä määrin hyvinvointiin. Kiukkuisen vihaisen satuttavien aamunousujen sijaan tuli kunnolla nukuttua ilman herätyskelloa. Hyvähän se olikin nukuksia kuningas-kokoluokan sängyssä vielä yöllisestä poreammeiluista koomatilassa.

Kun vihdoin viimein pääsi hotellihuoneesta ulos, odottikin joka suunnassa nähtävää. Kirjaimellisesti mikä tahansa ilmansuunta tarjosi herkkua. Kujan päästä pilkisteli valloittava Eiffel-torni (suomeksi myös Eiffelin torni; kuulostaapa hyvin väärältä), riemukas riemukaari, tai pieniä kujia ranskalaisine parvekkeineen ja syvennyksiin jätettyine kenkineen.

Oli hieno hetki ensimmäisen kerran nähdä kyseinen metallihökkeli metron kyydistä. Koska niin must see -materiaalia.

Tämmöinenkin kummake oli ihan kadun päässä. Se tuli kontrastin havaitsemiseksi katsastettua sekä pahimpaan turistiaikaan että puoli viiden aikoihin aamuyöstä.

Tällaista taas oli arkkitehtuuri yhdellä miljoonasta pikkukadusta. Keskustassa tosin; jos otit metron taikka junan väärään suuntaan, maisema muuttui aivan toisenlaiseksi.

Päämäärättömän lähiympäristön nuuskimisen lisäksi tuli suunnattua myös pidemmälle. Koska juna ei tahtonut kulkea oikeaan suuntaan, päätettiin lähteä liikennevälinettä enemmän miellyttävään suuntaan ja kohti Versaillesin palatsia. Itse rakennusta emme ehtineet ympäri seikkailla, mutta valtavan suunnattomassa puutarhassa tuli vietettyä tunti jos toinenkin. Kanaalissa soutaminen ja epäsuomalaisten lehtimetsien tiirailu tekivät kyllä hyvää.

Toinen kaukaisempi kohde oli jokalapsen unelma Disneyland (turjake kun olin jo ehtinyt täysi-ikäistyä). Ilmainen sisäänpääsy, jonon ohitus laitteessa jos toisessakin sekä seikkailu pelkkien paikallisten täyttämässä bussissa lähiseuduilla osoittautuivat kerrassaan miellyttäviksi. On se mukaisaa kun yksi kompleksin neljästätoistatuhannesta työntekijästä on oma kontakti. Hienoa oli myös selvitä tappavanoloisesta pääalaspäin-vuoristoradasta.

Kaiken tämän kuitenkin voittaa kyseisen kontaktin ja oman poikaystäväsienen mahtava tanssiesitys muutaman turistin kansoittamalla aukealla....

Kaiken kaikkiaan, tiirailuineen Eiffel-tornin keskitasolta ja etanamaistiaisineen tämä seikkailu oli suuri voitto. Pääosassa rentous ja stressittömyys, hypäyksellinen romantiikkaa ja spontaaniutta mukaan.. Yhtäkuin hienoutta.

Välttämättömänä loppuvalituksena: olisi kuitenkin miellyttävää jos Finnair hankkisi matkatavarani takaisin.

No (time for) long goodbyes

Hopsan ja taas matkaan lähden. Erilaiselle lomalle kohti montaa tähteä ja jacuzzia (opin sanan noin kolme päivää sitten). Toiveissani olisi äärimmäistä rentoutusta ja kenties pientä juhlavuutta. Koska 18. Maaginen luku noin kaikissa mittakaavoissa. Odotettu askel, joka ei sitten kuitenkaan tule tuntumaan oikein missään. (Paitsi toki kirjastokirjojen palauttamattomuuden seuraukset tulevat suoraan itselle). Kuten minulle huomautettiin, on nyt saavutettavana täysi-ikäisyys, ei aikuisuutta.

Nyt minun kuuluisi kertoa painavia sanoja vastuusta ja asioiden hoitamisesta. Vaikeuksien selättämisestä ja arkipäivän iloista (koska vain täysi-ikäinen kypsä ihminen voi riemuita onnistuneesta kukka-asetelmasta tai vastaavasta) kuitenkin kiire on päivän teemaa. Koska olen vain hetken ei jäähyväisten tarvitsekaan olla pitkät. Lopputekstejä ennen ruudulle hiipii "jatkoa seuraa".

Adieu!

Uusin rakkauteni. Lempi jääteeni muut maut. Näitä lisää kiitos. Kauniita pulloja olemattoman hyllyni päälle (tai ehkä hiiruille asumukseksi..) Nähkäähän taustalla vaanimassa passiportti.

The great god Hekate

"yön, aaveiden ja noituuden jumalatar"

En tiedä miten olen onnistunut nukkumaan ilman juomapullon yöllistä pulputusta. Vihdoin on palattu turvalliseen jyrsijäaikaan: tällä kertaa kesyhiirten muodossa. Rotista minulla on vain lämpimiä muistoja, mutta en nyt tuntenut resurssien riittävän mihinkään pientä koiraa apinamaisesti muistuttavaan. Hiirissä taasen yhdistyy helppous ja rottamaisuus, käsiteltävyys ja tarkkailtavuus.

Ajattelin nimetä ne kreikkalaisten jumalten mukaan. Koska ovathan ne nyt aika jumalaisia tuolla tavoin laumassa ylisöpöyden maksimaalistumana vipeltäessään. Oliot ovat peräisin lähieläinkaupan sijaan oikealta kasvattajalta: huomaahan tämän komeasti soivien kasvattajanimien lisäksi huomattavasta käsikesyydestä.

Tähän kohtaan sopinee siis mainos: katsastelkaa täältä upeita Necropolis-hiiriä.

Noiden otusten laumakäyttäytyminen on kovin kiehtovaa katsottavaa. Olen itsekin aina välillä ajautunut ihmislauman ilmoille. Erään kerran katsastelimme muun hienouden ohella kaikille ainakin nimensä puolesta tutun Paranormal Activity kakkoisen. En tiedä minne minun pitäisi kipittää tunnustamaan, mutta pidin leffakkeesta kovin. Olihan se toisinto ykkösestä, mutta kyseinen ensimmäinenkin osa oli loistokas. Nyt mukaan oli saatu paljon uusia toimivia elementtejä. Elokuva-duon suuri vahvuus on tietenkin käsivaran ja valvontakamerakuvan miksaus. Tästä seuraa aitous, mutta kenties myös se, ettei liikaa näytetä. Vain harvoissa ja valituissa tekeleissä kasvoille tulevat palavat paholaisensilmät ja lonkeromeret ovat toimineet.

Niin realistisuuta lisää tietenkin tapahtumapaikka. Ihan tavallinen (tästä voi toki olla montaa mieltä uima-allasta katsastellessa) koti. The Blair Witch Project on ikuinen rakkauteni ja senkin metsämiljöö toimiva. Mutta mikään ei ole lähempänä, enemmän iholla, kuin kotitalo. Kun sitten vielä kaiken lisäksi hahmot näyttävät inhimillisiltä ja toimivat kuin minä tai sinäkin, on paketti jo revitty ja lahja todettu mieleiseksi.

Huonon ja hyvänkin kauhun tarjonta on saanut minut seikkailumielelle. Tekisi mieli hypätä vaikka benji-hyppy. Aika kirottua minunlaiselleni mielelle on sellaista sitten vielä realistisesti ehdottaa.