Sille pitää nimittäin antaa kaikkensa. Jokaisen aistin pitää olla terävöitynyt ja vastaanottavainen. Ilmiselvää on, että lukiessa vastaanottajan vastuu on suuri: kirjainmassasta pitää pystyä tekemään maailmankaikkeuksia. Ilmiselvyydestä muodostuu jotain suurempaa, kun ajattelee olevansa osana kaikkeuden tehokkainta telepatiaa. Kuten Jumala (hitaille oppijoille ja uusille lukijoille: tarkoitan tietenkin Stephen Kingiä) on sanonut, lukijan ja kirjoittajan suhde on ainutlaatuinen: kenenkään suu ei aukea, ollaan täysin eri tilassa ja täysin eri ajassa. Silti maailmankaikkeudet kulkevat, jos vain kirjoittajalla on tarjota tarvittavia palikoita ja lukijalla keinoja muodostaa niistä linnoja.
Ilmiselvistä tapauksista eteenpäin. Arvostan toki autonradiossa soivaa valtavirtamusiikkia, kolmasosa korvalla tehtyä kuulohavainnointia. Musiikki, lapsen itku, porakone, kertosäe. Mutta jos sattuu oikeanlaisen musiikin kohdalla sammuttamaan valot ja poistamaan muutkin ulkopuoliset tekijät,musiikki ryömii tuntemattomia mutta nyt avoimia reittejä sisällesi ja värisyttää. Et vain kuule sitä, vaan haistat. Mielikuvat ovat niin voimakkaita, että niihin voi syöksyä sisään ja eksyä. Ruumiiseenpalautuminen tapahtuu varmasti
aikanaan,ainakin sitten kun olet soittanut kappaleen uudestaan kymmeniä kertoja.
Elokuvamaailma on kuljettanut minua jo pidempään kohti tienristeystä. Kun on nähnyt paljon, ruumiista irrottautumisen saavuttamiseksi alkaa tarvita yhtä enemmän ja enemmän. Toisaalta tämän suurimman kokemuksen metsästäminen ja tietynlainen jos ei sisäpiireihin kuuluminen mutta ainakin niiden ymmärtäminen ovat palkitsevia. Elokuvissa oppii arvostamaan yksityiskohtia ja erillaisuutta, vaikka kokonaisuus ei olisikaan sitä mitä lähti metsästämään.
Tämän elokuvankatsomisen tason osoitti norjalainen scifimellastus Lies Inc. Äärettömän pienen budjetin leffanen näytti juuri niin halvalta ja kurjalta kuin olikin. Toisaalta kunnianhimoinen genrevalinta auttoi antamaan arvostusta löytyneille toimiville ratkaisuille. Piilolinssisilmäinen androidin tuhoavat ääniaallot näyttivät oikeasti oikein mallikkailta.
Kun ei osaa enää ottaa nautintoaan valkokantisesta romanttisesta komediasta, alkaa sitä sortua tietynaliseen ylemmyydentunteeseen. Katselee maailmaa kirjaimellisesti ylempää ja erottaa yksityiskohtia, jotka jäävät toisilta täysin pimentoon. Kuitenkin joskus on hyvä ommella kriittinen silmä umpeen ja palata maan päälle. Hekumoida NIIN ihanaa huonoa tekelettä, fanittaa sitä kriitikoiden halveksimaa. Kunhan taide tekee tehtävänsä, jotain tietä tunteiden välityksellä tekee onnelliseksi.
Huom Huom. kuvan julkaisemiseen ei ole tekijän lupaa!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti