Epämiellyttävän mielenkiintoisen hauskahtavan ilmiön olen jälleen havainnut elämässäni. Eihän tämä tietenkään monille sisäisen tutkimuksen jälkeen uutena tai vieraana tule, mutta yhtäkaikki sen havaitseminen on joka kerta yhtä häiritsevää. Puhun nimittäin, kaunistelematta, tästä yleisestä paremmuuden tunteesta. En kuitenkaan nosta itseäni ystävieni yläpuolelle, ylemmyydentunto koskee vain ventovieraita pulliaisia. Mutta kun joka päiväsellä metromatkalla, pohtiessaan ratkaisua maailman energiapoliittisiin kysymyksiin, kymmenen ulottuvuuden olemassaoloon tai mahdollisesti haarukointimenetelmän yleiseen heikkouteen, tuntuvat kanssamatkustajat yhtä aikaa rumilta, tyhmiltä ja merkityksettömiltä. Alkoholintuoksuisia sossupummeja, kälättäviä amisteinejä sekä muuten vain kasvottomia massakulkijoita.
Onneksi sitä itse on aina niin fiksu ja edustava – onpahan varaa arvostella.
Elokuvamaailman pimeältä puolelta (pimeällä tarkoitan piilotettua, en synkkää tai veristä) paljastui kaksi mainiota tekelettä Le Quattro Volte sekä Trolljegeren. Ensimmäinen oli kauniista kuvista muodostuva täysin dialogiton matka maailmaan, jossa mikään ei koskaan muutu. Sitä saattoi syventyä kuvaston ihailuun tai heittäytyä pohtimaan lehvasen merkitystä reinkarnaation ja yleisen elämänkiertokulun tasolla. Jälkimmäinen taas osoitti norjalaisten yleisen ainaisen paremmuuden elokuva-alalla. Omaperäistä, hyvännäköistä ja hauskaa. JA peikkoja. Suomella on tarjota vastineeksi uusintafilmatisointia leffasta Täällä Pohjantähden alla. Voi katkeruus.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti