"Death is the Road to Awe"

Maailman vähittäinen kuolema on taas syksyn muodossa täällä. Ja kyllä kuolema herättää pelonsekaista kunnioitusta varsinkin näin syksyllä: jos talvella voi ajatuksetta tuijottaa jo menetettyä, näkee syksyllä väistämättä kuolevan viimeiset tuskaiset kamppailut.

Heräsin tässä ajatukseen: kevätväsymys on sanana käytetympi kuin syysmasennus. Ulos katselmoidessa tätä ei mitenkään voi ymmärtää. Sisätiloissa voisin toki pysyä onnellisena teemukin, ylikuumenevien elektroniikkalaitteiden sekä erimallisten karvapohkeiden (yrittää keksiä persoonallista ilmaisua korvaamaan karvamahat ja -kuonot) kanssa. Mutta syksyn karuus perustuu paljolti sen pakottavuuteen, joka aamuiseen saman reitin talsimiseen; tien jolla velvollisuus painaa sadepisaroiden rinnalla.

Vaikkei elämänjärjestys (lukujärjestys) niin painavalta näytäkään, tiedän että aikaa se syö loputtomasti. Jotenkin aikaisin päättyvän koulupäivän jälkeiset tunnit saa yrityksettä hävitettyä. Tahtoisin olla kuin lomalla, aina valmis, aina halukas. Jättäisin jaksamattomuuden tekosyiden listalle. Koska parhaat ideat syntyvät jos on ihminen tavattavissa; ideat karvapohkeiden eksponentiaalisesta lisäämisestä Westendiin muuttamiseen.

Syyskauden voi siis kuluttaa suunnitellen kevätkesän projekteja. Bikinitkin tulevat myyntiin jo joulukuussa, kunhan tähän tällä hetkellä tähtisädetikun kirkkaudella loistavaan turvasatamaan asti jaksaisi uida. Muita tavoiteltavia valoja ovat mm. erinäiset leffafestarit: katkeruutta vain aiheuttaa vaikeus käyttää näihin kaikkea nukkumiselta liikenevää aikaa.

En tiedä kuinka elämä raiteituisi ilman näitä erivahvuisia kaukaisuudessa kasvavia valonlähteitä. Taas ja jälleen palataan tähän hetkestä nauttimisen dilemmaan: olen valon ympäröimänä, mutta silti synkkenen jos en näe kirkkautta kaukaisuudessa. Toisaalta jos mitään suurempaa odotettavaa ei ole, ei kauaa mene sellaisen kehittelemiseen. Oikealla suhtautumisella synkkyys on siis eliminoitavissa. Kovin kätevää.

Kuvaa keväältä, toisista maailmoilta. En aina ymmärrä intohimoani ydinvoimalaonnettomuuden turmelemiin kaupunkeihin, samanlaista maisemaa kun löytyy ihan lähiseuduiltakin.

Nyt kasvaneena on tosiaan helpompi suunnitella asioita, päättää jotakin ja toteuttaa se sitten. Kuitenkin, kuten toisaalla jos kaikkialla onkin mainittu, olisi mukavaa olla vielä päivän lapsi. Ihmetellä videovuokraamossa Hellraisereita (voi kuinka ihastuinkaan tähän piikikkääseen päähän) ja jaotella pikkukoiria rodun mukaisiin laumoihinsa. Joku muu saisi tehdä päätökset ja ennen kaikkea ottaa vastuun. Paluuta ei luonnollisesti ole, muuta tunnelmamatkan voi aina tehdä. Itse hommailin rakkaan pelini, vuonna -99 ilmestyneen Ultima yhdeksäisen haltuuni. Musiikiltaan, maisemaltaan, juoneltaan, öllimörreiltään, grafiikoiltaan yms kaikkeuden parhaan pelin alkukuviotkin muistailisin ulkoa.

Sitten se ei suostunut toimimaan: luonnollisesti lapsena joku toinen oli laittanut sen pelaamisvalmiuteen. Varteenotettava yritykseni tuomittiin epäonnistumaan. Tuomittu kuin yritykseni unohtaa huominen kirjainten pommituksella.