Tai no en oikeastaan, vaikka koti vaihtoi paikkaa, olen lähellä myös sitä vanhaa. Samalla kadulla toiseen taloon muuttaminen saattaa kuulostaa huvittavalta. Koska se on huvittavaa. Motivaatio loputtoman tavarameren hallitsemiseen on olematta olemassa ihan vain sen takia, että uuden kodin lattiapinta on edelliseen nähden identtinen. Miksi vaihtaa paikkaa, jos tarjolla ei ole mitään parempaa, uutuudenviehättävää.
Tai no oikeastaan parempaa on tarjolla: tila on asia, jota kaipaa erityisesti asuessaan vanhempi-ihmistensä kera. Olohuone puolustaa paikkaansa huonelistalla, jos tahtoo esitellä asuinympäristöään vähääkään vieraammalle ihmisotukselle (kiusallinen istuskelu vanhempien makuuhuone-olohuone yhdistelmässä aukenee täysin vain sen kokeneille). Kuitenkin kipeät selkänikamat olisivat hyvin tulleet toimeen vähän ahtaammassakin sopperossa.
Viimeisinä aikoina olen miettinyt paljon maailmanloppua, toisin sanoen kotoa muuttoa ja uuden elämän alkua. Vielä puoli vuotta sitten ajatus sukkuloi päässä tasolla absurdi, nyt se ei ole vain mahdollinen, vaan myös haluttu suunta. Huolimatta vaikeudestaan, kalleudestaan ja ehkä ajoittaisesta pelottavuudestaan tahtomus on joskus jopa suunnaton. Pahinta on, että en löydä reittiä tahtotilan alkulähteille. Voihan sitä kotonakin elellessä olla itsenäinen, sillä erotuksella, että tiskisi on useimmiten tiskattu ja vuokrasi on ellipsiratainen nolla.
Kuka ties tahdon mieluummin kerätä ympärilleni, jokahetkiseen elämääni ja arkeeni, ihmisiä joista välitän (kliseevaroitussireenin ulvoessa) enemmän kuin itsestäni. Toisaalta totaalinen yksinäisyyskin on ajatuksena kiehtova, kasvattaisiko vai vähentäisikö se sosiaalista elämääni? ( Sitä elämää opiskelun ja nukkumisen olemattomassa välissä..)
Vai tahtoisinko vain sisustaa hiirilaatikon lisäksi jotain vähän suurempia kohteita, tehdä virheen valkoinen kulmasohva ja todeta kattilasarjan olevan epäyhtenevä.
Vajavaista pohdiskelua ei edes vauhdita kuva, koska kameralaitteeni piilottelee, antakaa anteeksi
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti