"Silence like a cancer grows"

Tänään aloittaessani vaellusta kotoa lähimmälle liikennevälineelle, huomasin pitkästä aikaa hiljaisuuden häiritseväksi. Historiallisella arvolla varustettu mp3-soitin lekotteli kaapin päällä, mutta missä olivat kuulottimmet? Sitten tajusin laitteessa olevan kaiuttimen..

Ulkona kävellessäni, musiikin soidessa, ymmärsin saaneeni ikään kuin äänistä hajuveden. Ohittavat ihmiset saivat siitä pieniä maistiaisia: kenties kirpeän pirteitä ehkäpä vietteleviä. Minut taas nämä äänet määrittelivät kokonaan: jos kulkisin jatkuvasti omanlaiseni musiikin kanssa, ei minua pian tunnistettaisi ilman sitä. Mitäpä jos kaikilla olisi tällainen oma vieno musiikkinsa? Julkiset paikat olisivat pian kaunista hallittua kakofoniaa; aika pysähtyisi hetkeksi samankaltaisen musiikin ohittaessa rullaportaissa.

Asiasta vinoutuneisiin kauneusihanteisiin. Hirveän sukkapakkomielteen olen pystynyt jo hyväksymään, mutta mistä tuo hame tuli? Alan näyttää japanilaiselta koulutytöltä tai vaihtoehtoisesti fantasiafiguurilta.

Ja oikein näitte: näitäkin nyt tunkee joka paikkaan. Taidan haluta olla pienen, suloisen ja viattoman oloinen, ihan vain, jotta kaikkien hengiltä lusikoiminen sitten kävisi vaivattomammin.

Ruseteilla tai ilman: onnistuin ihan itse ilman apua tai edes henkistä tukea hommaamaan portaalipelin. Ystävä tietokonekin taisi tähän mieltyä: ei sammumista, ylikuumenemista, kaatumista, outoja ääniä, savua..  Tästä rohkaistuneena nousivat tienkin tavoitteeni kokonaan uudelle tasokokonaisuudelle. Seuraavaksi voisin tahtoa epäelämän palasen nimeltään S.T.A.L.K.E.R: Shadow of Chernobyl. Tietenkin tämä tuntuu vain korvikkeelta, tahdon itse sinne, fyysisesti paikalle. Suunnitelma on jo pikkuhiljaa alkanut ruokkia itseään, jos vaikka vielä tämän vuoden puolella.. 

Ja odottavan aika lyhenee huomattavasti jos vähän siinä samalla pelailee.

"I want to bathe you in the light of day."

Taidan muun ihmiskunnan tavoin omistaa näkymättömän aurinkoantennin: oman tähtösemme tuikinnan saavuttaessa minut, tahdon rapsuttaa talven aikana kertyneet ihosolut pois, luoda nahkani, uudistua!

Voisin harkita tekeväni jotain yliajettua näätää muistuttavalle hiuskuontalolleni. Keittiösaksillakin olisi mahdollista saada vain parannusta aikaan. Saksien pikkuserkulla, poltetulla neulalla, voisin taas rei'ittää korvia. Lisäksi viime aikoina ajatukset ovat epäterveen paljon pyörineet hyörineet rusetillisten polvisukkien ympärillä. Ja jos jostakin tulee pakkomielle, on vain terveellistä toteuttaa se ja vapauttaa ajatuspotentiaali seuraavaan epärationaaliseen tarkoitukseensa.

Nahanluontihan on sen verran tuskaisen näköistä, että se sopisi tännekin sisällöksi....

Loputomien tuntien vieriessä on minulle syntynyt kauhea himo: himo palata vanhoille kotiseuduille (niinkin kauas kuin yhden metropysäkin päähän). Sielläpäin metsissä oli parempi tuntu, likaisessa purossa turvallisuus, jätevuoren rinteellä seesteinen yksinäisyys.

Mutta niin kauan kun olen missä olen, tilanteen ja koordinaattien kanssa on vain elettävä. Jos ei ihmemaa tule luokseni, kaipa minun täytyy tehdä kaikki työ ja mennä sen luokse. Seikkailu on vuosituhannen sana: etsin sen vaikka asvaltinraosta.

Se oli veden valtaama, joten en päässyt sisälle asti. Eikä se niin hillitömän isoltakaan näyttänyt. Kuitenkin kylvettävien auringonsäteiden poistuttua, taskulampun ja sopivien varusteiden kanssa, voisi tämä ihan potentiaalinen kohde olla.

Mä vannoa, että täältä kuului ääniä. Olisinkohan tarpeeksi pieni ryömiäkseni sisään..

"Partying, partying. YEAH"

Meillä on aina juhlat. (älä anna luokkahuonemaiseman hämätä)

Ja jos jotain menee rikki, voidaan ympärille vetäistä tätä jesarin kilpailijaa.

Viittaan tässä rivienvälistä erääseen tulevaan tapahtumaan: saa taas nähdä kuka selviää ja kuka herää hallaisessa katuojassa. Itsehän toimin vain kaikkitietävänä tarkkailijana; oikeastaan olisi jännittävää päästä jonnekkn oikein tapahtumien ytimeen. Kutsukaa siis minut yybereisiin bileisiinne! Lupaan tallentaa kaikki mokailut ja erittäin suurella todennäköisyydellä löydän lisää perusteluita jos ei selväjärkisyyden niin selväpäisyyden puolesta.

Tai sitten pidän hauskaa yksin ja valvon omeglettaen seitsemään.

"Have you ever hitched a ride on a shooting star?"

Tähdiltä toivominen on ihan tyhmää: jos haluat saada jotakin, suosittelen tähden kaappaamista ja unelmissa roikkumista. Eihän se helppoa ole: itsellänikin on taipumusta passiivisuuteen (usein tulkittu epäterveeksi väsymykseksi). Mutta todennäköisempää on, että saat jotakin siinä ahdistavasti roikkumalla kuin tiirailemalla haikeasti sen perään. Älä välitä epäonnistumisista tai väistämättömistä riskeistä: niin kauan kuin sinulla on elämä, elä sitä!

(Toisaalta voit aina myös elopainollasi särkeä kaiken: onneksi itse olen suhteellisen kevyt..)

Teoriani mukaan tähden perässä juokseminen tai tähden omistaminen tekee ihmiset onnellisiksi. Jos omistaa intohimon, on se sitten japanilainen kulttuuri, kirkonpolttomusiikki tai kahden kuukauden matka Vietnamiin, on elämässä aina jotakin johon tukeutua. Toisaalta voi olla, että yritän tallata oikotietä onneen betoniseinän läpi: vaikuttaa siltä, että intohimoisilla ihmisillä on vain enemmän taipumusta tuntea suuren maailman elämäntuska.

Vaikka vallan hyvin tiedän, ettei siltä aina tunnu, elämä kuitenkin vielä tässä universaalissa kehitysvaiheessa on aika voitokas. Biologian projektikin kaikista hypoteeseista huolimatta murtautui kannen alta ja aloitti karkumatkansa.

Jos elämä ei tällä kertaa voitakkaan: ota kakkua, (Niin hyvää kakkua. Kaikki kivakkeet, antakaa kakkua.) laita kompassi ranteeseen ja näe seinässä karttasi. Toisin sanoen, syöksy pelimaailmaan ja lukitse ovi perässäsi. Yhtäkkiä oletkin saanut oman elämäsi ongelmat ylittäviä päämääriä. Suurimman tahtotilan herättävät eräät tietyt portaalit. Onko kovinkin tavallista jos huumorintaju törmää kohtalokkaasti pelin huumorin kanssa?

"Everybody run now!"

Tavallaan kauhean ahdistava: tarve koko ajan olla liikkeellä. Loogisista ja vähemmän loogisista syistä tuntuu, että pään sisus suorittaa hallitsemattoman seinille siirtyminen, jos hetkeäkään vietän kotosalla. Ikävä kyllä näitä hetkiä kyllä on: nytkin tuntuu kuin aivot olisi kerran jos toisenkin seiniltä takaisin pääkotelon sisään kaavittu.

Voisin olla hyvässä seurassa (kuten tänään ystäväsienten kanssa keskustaiseen puistoon juurruttaessamme), voisin olla yksin. Mutta tulkaa nyt kiltit hakemaan minut pois täältä.

Näin yritän hidastaa itseäni. Paikallaan pysyminen olisi mukavampaa, mutta taidan silti juosta.

Onneksi kohta on niin lämmin, että voin muuttaa ulos ja keräillä onnettomilta pudonneita jäätelöpalloja.

"For those who fight for it, life has a flavor the sheltered will never know"

Pääsiäinenhän on uskonnollinen juhla. Asiaan kuuluvasti taisinkin ristiinnaulita jotakin, nimittäin viimeiset rippeet hiljaisesta, ujosta ja sisäänpäinkääntyneestä puolestani. Nyt tuntuu kuin näitä luonteenpiirteitä ei koskaan olisi ollutkaan. Kiintoisaahan se on: olen todistanut itselleni, että muutos on ihan oikeasti mahdollinen. Mutta onko tämä jotain itse hallittavaa? Vai olosuhteetko ne tässä antavat minulle karusellissa vauhtia?

Joka tapauksessa pääsiäisen suunnitelma "serkuille jumittamaan" laajeni vähän.

Tunnelma oli jotenkin sinenentäytein.. harras. Huomaa hasardi mattoveitsi.

Se oli hyvä idea. Kunnes joku laittoi valot.

HAH. Kuinka monella teistä on oma lentokenttä?

Kenen idea oli, että tungetaan pienimpään väliin? Ai niin, mun idea...

Kannattaa elokuvailla seitsemistään. Saa melkein oman rivin.

Se, joka tarjoaa ylihinnoitellut huoltoasemajäätelöt, on ansainnut saada muotokuvansa julkaistuksi.

Leffateatteriin asti päädyimme katsastamaan Sucker Punnch:in. Odotin totaalista kalkkunaa, mutta sain liian näyttävää, mahdottoman viihdyttävää ja jopa Inception-henkeen todellisuuksia sekoittavaa fantasiamättöä. Joillekin katsojille kyllä selvästi jäi epäselväksi, että tässä kohderyhmänä ovat eri-ikäiset tyttöset. Vaikka vaatetus käy vähiin, on se kumminkin tyylikästä. Jos (kun) pääsen hakkaamaan robotteja miekalla, tahdon minäkin korkkarit ja minihameen.

Sitten vielä:

• Tapasin siis käsittämättömän hienoja ihmisiä..
• ...Joita vaihtelevasti heittelin popcornilla, kuuroutin tai muuten vain pelottelin
• Traumatisoiduin lämpimästä maidosta tehdystä mangopirtelöstä
• Hakkasin kaikki Stepmania:ssa
• Harkitsen nyt persoonallisen pakettiauton hommaamista. Siinä voisi sitten vaikka asua.
• Lohdutuspalkintona pääsin ajelulle jos toisellekin vastaavalla autokoneella
• Portal 2 IHAN varmasti melkein läpi
• Elokuvalistalla lisäksi Battle Royale (director's cut), The Happiness of the Katakuris ja Love Exposure
• Kolme tuntia deittiä, laivanupotusta, tv 7: kaa, ääntä ja vimmaa, TV5 Mondea (ei, ei ymmärretä ranskaa)..
• .. JA sitten kello olikin jo kuusi

Kuvat, joissa bongaatte minut, on ottanut ammattilaisvalokuvaajaserkkuni. Näkyyhän se nyt laadussa.
Ensi kerralla lupaan sitten linnottautua asuntoon x laulamaan karaokea ja tunkea mukaan urban exploration -reissulle. Kissakala kiittää ja kuittaa.

Gastronomic hedonism

Elämä kävi vierailulla. Niin hanakasti se luonani viipyi, että oman kertomuksensa ansaitsee pelkästään ajankohdan ruokakulttuuri.

Koska ruuan pitäisi olla jokaisen intohimo.

Koska mikro-browniessit ovat lahja lahjattomille. Loppuelämäni tulen elämään näillä.

Peruuttamattoman hyvänä ihmisenä jaan onneani teillekin; kaikki mitat ruokalusikkoina. Sekoiteuksen jälkeen kolmeksi minuutiksi mikroaaltouuniin ja OMNOM.

Ihmisillä on unelmia. Jotkut niistä sytyttyään polttavat kaiken tieltään, mutta toiset jäävät kytemään, odottamaan omaa tilaisuuttaan. Tässä on yksi niistä. Kananmuna-lakritsi pitsa.

Kohta nämä väijyvät lähimmässä pakastealtaassa tonnikalan ja kinkun seurana..

"It's dangerous business, going out your door"

"You step onto the road, and if you don't keep your feet, there's no telling where you might be swept off to"

Harvoin sitä tulee käsittäneeksi aamusta toiseen velvollisuuksien poluilla taivaltaessaan: mahdollisuuksia on ja niitä on loputtomasti. Voit lukea hyllyssäsi majailevat kymmenen kirjaa 3 628 800:ssa eri järjestyksessä. Ajatus mahdottomasta absurdista ideasta on itsessään aika käsittämätön...

Se on pelottavaa, se on ihanaa. Elämässä voi tehdä mitä tahansa, kerran kun sen ymmärtää, muutos purkaa sinut ja neuloo silmukka kerrallaan uudestaan. Nykyihmistä ahdistaa päätösten edessä, mutta silti niin harva on oikeasti niiden määrää käsittänytkään. Uskon, että tämä lopullinen käsitys vie ahdistukselta voiman ja tuo vaarallista säteilyä tilalle.

En tiedä missä vaiheessa itse olen. Mutta minulla suuri ja maaginen itsetuntemuksen tie yhdistyy ihan konkreettiseen polkuun.

Ei koskaan tiedä minne jalat päättävätkään kuljettaa. Kauas jos minulta kysytään.

"Lies make it better"

"Lies are forever
lies to go home to
lies to wake up to"

Valehteleminen on kaikin tavoin mielenkiintoinen ilmiö. Niin paitsi omalla kohdalla, voi sitä tunnetta, kun huomaat jonkun silmiin katsoen kertoilevan sinulle epätotuuksia.

Yleisistä harhaluuloista huolimatta valahteleminen ei ole lapsen murhaan rinnastettavaa puhdasta pahuutta. Murhassa joku hyvin varmasti kärsii, valehtelemisessa on mahdollisuudet kommensalismiin. Tällöin toinen (valehtelija) hyötyy mutta toisen maailma ei tieltään horju.

Toisaalta taas..  Maailmasta tekee vähän vähemmän kivan paikan nämä pienet mutta merkitykselliset valheet ja suuri suosikkini kertomatta jättäminen. Sitäkun sattuu pohjaamaan elämänsä tiedolle ja odotuksille, jos ne ovat kovin vääriä tai puutteellisia, lähdetään jo lähtöruudusta pelilaudan ulkopuolelle.

Joten mitä jos vain ihan varmuuden vuoksi kertoisit ainakin koko tuntemasi totuuden?

before you die

Elokuvataide on metsäpolku. Ja polku se kutsuu seikkailuun! Et voi tietää tuleeko se johtamaan sinut asvaltoidulle pääkadulle vai yhä syvemmälle synkkyyteen. Parhaat polut eksyttävät ja metsästä tulee kotisi; jos joskus löytäisitkin tien pois, haluaisit vain palata.

Jokin aika sitten tv: n elokuvatarjonnasta löytyi piilotettu helmi: Låt den rätte komma in. Kauhun genrerajoja halkovassa leffassa on tunnelma kohdallaan: ovatko veripisarat lumihangella koskaan näyttäneet aidommilta? Lisänä suuri ripaus omaperäisyyttä ja onnistunutta elokuvateknisyyttä, kannattaahan tämä paremman puutteessa katsastaa. Leffahan perustuu samannimiseen kirjaan: teoksen allekirjoittanut lukikin sitten ruotsiksi. Sekin oli mahtavuutta… jos oikein ymmärsin.                                

                      

Toinen tarkastelemani erikoismaininnan ansaitseva elokuvatähti kulkee nimenä Hard Candy. Ellen Pagen karisma vetäisi jo yksinään, mutta lisänä saadaan jonkinasteisesta tabusta koottu, päälaelleen käännetty ja kiero juonenasettelu. Ylihän se loppujen lopuksi menee, mutta parempi yli kuin päin sähköistettyä huonojen elokuvien piikkilanka-aitaa

                                                                                                                                                                                                                     

En usko, että ketään oikeastaan kiinnostaa, mutta nyt se on loppu. Ikuinen täydellisimmän, suloisimman ja omaperäisimmän hammasharjan metsästäminen.  

                                                                                     

"Are you looking for happiness?"

"Are you looking for something better?
Do you ever feel emptiness?
Are you scared it's gonna last forever?"



Aina sitä vain yrittää löytää onnen valoa materiasta. Useimmiten siinä vielä onnistuu; tämä onni on kuitenkin kuin sammumistaan välkkyvä taskulamppu. Hetken siinä, sitten poissa. Mutta koska vilkkuva valaistus on yksi heikoista kohdistani.. Hetken olin onnellisesti onnellinen.

Kukkapannoilla tasoitan luonteeni natsizombeihin hurahtanutta puolta.    

                                               

  

Onnea tuottavaa materia voi olla myös kertakäyttöistä. Syö, etkä koskaan joudu kohtaamaan todellisuutta. Tarkkaan katsottuina hyytelöidyt sokerimassat tästä todellisuudesta kyllä olekaan.                                                            .                                                

Lisäksi jatkoin onnenmetsästämistä takavarikoimalla kokoelmiini elokuvaisen The Happiness of the Katakuris. Japanilaisen ohjaajaneron Takashi Miiken (vastuussa vaatimattomasti vakuuttavasta kauhupätkästä Audition) kauhukomediamusikaalin. Odotukset ovat niin korkealla, että suunta voi olla vain alaspäin.

Muutkin kertomisen arvoiset leffat ovat valaisseet viime päiviäni. Niistä lisää tulevaisuuteen palatessa.

"Guess What We Learned In School Today?"

Olen aina ollut hyvin epäkäytännönläheinen ihminen. Mutta joissain tapauksissa on ihan hyvä tietää, miten toimia.  Ajatellaan, että olet yksin keskellä metsää ja..

..yksi rakkaistasi lähtee irti. Jonnekin se on saatava. Jonnekin lähelle, jonnekin missä suolatasapaino on suotuisa ja lämpötila otollinen.

Minne kummaan, siinä vasta kysymys.

Minne kummaan, totta tosiaan. Kerro sinä! Voittajalle lähtee trendikäs setti hävinneiden sormia.

"so few things being solid nowadays"

Niin paljon epävarmaa ympärillä. Elämä on yhtä heikoilla jäillä juoksemista tai ehkä enemmänkin olemme jäiden ympäröiminä. Näiden murtuessa voimme painottomana pudota kaikkiin suuntiin, putoamme emmekä osaa tietä edes takaisin pohjalle.

Ja siinä pudotessaan Musen Bliss:in tahtiin jokainen voi pohtia, mikä tässä olisikaan luotettavaa. Mitä jää jäljelle, kun kaikki on poissa.

AIVAN.

Sinä itse. Minä itse.

Joten olkaamme itsekkäitä, itserakkaita, itsenäisiä ja itsevarmoja. Jos jokainen rakastaa itseään, kaikkia rakastaa ainakin joku. Jos pitää itsestään on helppo pitää mm. kaikenlaisesta muusta. Aina kun elämän epävarmuudessa liitely heikottaa, voi käpertyä sikiöasentoon ja olla sen tärkeimmän kanssa.

Älkää loukkaantuko: annan teille kaikkeni, liidän kiinni kun eksytte tyhjyyteen. Mutta millainen ihminen olisinkaan jos antaisin teille jotain mistä en itse pidä?

Tämä juttu voi päättyä vain sateenkaarten katselemiseen. Katsellaanko yhdessä?

Ei elämää vaan sitä toista elämää varten..

Koska minullakin on varjomieli. Paremminkin varjoelämä. Aika usein se ahmaisee valoisan todellisuuden ja huomaan olevani vankina.

Vaaaankinaaa

  

 Ja mikään ei ole pahempi kuin se pieni hetki. Hetki, jona huomaa sen puremasta nauttivansa.

"I'm sick and I'm twisted"

Kipeenä oleilu on kyllä ollut jännää. Yhtenä hetkenä katson käsiäni: "hieno naarmu". Seuraavassa hetkessä se onkin jo poissa. Kuumehoureita? Univalvesekoilua? Jännnittävää yhtäkaikki.

Sain vanhemmiltani tilaani sopivan lahjan.  Kengännauhat.

Mutta koska paraneminen on ollut väistämätöntä, olenpas löytänyt itseni jopa lukemasta. Enkä ihan mitä vain, vaan vaarallisen syvälliseksi muuntautuvaa Leena Krohnin teosta Unelmakuolema. Teemana pörräävät elämä ja kuolema (orly?) mutta niihin tartutaan pelottavan suorasti. Maksaisitko sinä makeasta rauhasta itsevalitsemanasi hetkenä, unelmakuolemasta? Vai kenties ikuisen elämän mahdollisuudesta syväjäädytyksessä?

"Silloin kuin todellisuus kajoaa ihmiseen, hän kokee sen uskomattomaksi ja mahdottomaksi -- Ei todellisuus ole ihmistä varten."

Niin hyvää kirjaa..

"You've tasted your dream. Touched it!"

"Only to have it crushed."

Tänään kaappasin mukaan joukon ystäväsieniä ja suuntasimme katsastamaan Black Swan:in. Itselle tuo oli jo toinen kerta, mutta on se vaan sen arvoinen. Elokuva siitä, kuinka ihminen hajoaa sisältäpäin. Kuinka unelmat ja tavoitteet murtavat. Kaikki palaset ovat kohdallaan: tavanomaisesta poikkeava ohjaus (Darren Arofonsky<3), aavemainen, mutta tuttu musiikki (Tchaikovsky<3) ja ilmiömäinen näyttelytyö (Natalie Portman<3)

Ahdistusta, kylmiä väreitä ja kyyneleitä. Leffasta löytää kuka vain oman elämänsä piirteitä.  Melikes ja kirottuja jotku hyvänmielenelokuvat.

Henkisestä ahdistuksesta siirtykäämme fyysiseen kipuun. Heräilin aamulla kuuden maissa aivan uskomattoman huonoon oloon, pyörrytykseen ja kiehtoviin kiputiloihin. Tällä hetkellä niskaan paikannettu kipu säteilee niin sormiin kuin  nilkkoihinkin, aivan kuin joku työntäisi niihin kuumennettuja lasinsiruja.

Kipu ryömii korviin: onko se aivokasvain?

Loppuun vielä kuvaa rakkaimmalta kotiseudultani. Kontulasta.

Koska yläilmoissa roikkuvat kengät inspiroivat aina.

"Patience is the word/ Patience is the world"

Koko elämän voi oikeastaan pakata johonkin yllättävän loogiseen. Sellaiseen vihreään käyrään, joka menee eteeeenpäääin jaa YLÖS jaa ALAS. Sairaalasarjoilla omia pelkotilojaan lisäävät sen jo tunistivatkin: sydänsähkökäyrän.

Koska elämä on eteenpäin matelua. Sitä odottaa jotakin saapuvaksi, kohoaa hetkeksi korkeuksiin ja vajoaa heti perään takaisin odotuksen ennätyshankiin. Odotamme täysi-ikäisyyttä, valmistumista ia unelmien prinssiä/prinsessaa/vuohta. Mutta lisäksi odotamme vain seuraavaa ateriaa, nukkumaan pääsyä ja vastausta tekstariimme.

Carpe diem.  Nii vissii.

Oikeastaan toivon (niin kuin sinäkin, tiedän koska mä meedio) käyräni menevän sekaisin. Epäterveellistä muttei epäelämää.

Lisää elämää (ja kaikki on elämää suurempaa kun ottaa huomioon, kuinka olemattomia tässä universumissa olemme) seuraavassa postauksessa. Hyviä odotuksia.

Loppukevennyksenä vielä laaduttomuudessaan (pimeä eteinen, epävakaa käsi ja läpäisemättömän likainen peili.. mmmm) loistava kuva lemmpari kenkyistäni. Kesää odotelles..  joopa joo lopetan.