"Silence like a cancer grows"

Tänään aloittaessani vaellusta kotoa lähimmälle liikennevälineelle, huomasin pitkästä aikaa hiljaisuuden häiritseväksi. Historiallisella arvolla varustettu mp3-soitin lekotteli kaapin päällä, mutta missä olivat kuulottimmet? Sitten tajusin laitteessa olevan kaiuttimen..

Ulkona kävellessäni, musiikin soidessa, ymmärsin saaneeni ikään kuin äänistä hajuveden. Ohittavat ihmiset saivat siitä pieniä maistiaisia: kenties kirpeän pirteitä ehkäpä vietteleviä. Minut taas nämä äänet määrittelivät kokonaan: jos kulkisin jatkuvasti omanlaiseni musiikin kanssa, ei minua pian tunnistettaisi ilman sitä. Mitäpä jos kaikilla olisi tällainen oma vieno musiikkinsa? Julkiset paikat olisivat pian kaunista hallittua kakofoniaa; aika pysähtyisi hetkeksi samankaltaisen musiikin ohittaessa rullaportaissa.

Asiasta vinoutuneisiin kauneusihanteisiin. Hirveän sukkapakkomielteen olen pystynyt jo hyväksymään, mutta mistä tuo hame tuli? Alan näyttää japanilaiselta koulutytöltä tai vaihtoehtoisesti fantasiafiguurilta.

Ja oikein näitte: näitäkin nyt tunkee joka paikkaan. Taidan haluta olla pienen, suloisen ja viattoman oloinen, ihan vain, jotta kaikkien hengiltä lusikoiminen sitten kävisi vaivattomammin.

Ruseteilla tai ilman: onnistuin ihan itse ilman apua tai edes henkistä tukea hommaamaan portaalipelin. Ystävä tietokonekin taisi tähän mieltyä: ei sammumista, ylikuumenemista, kaatumista, outoja ääniä, savua..  Tästä rohkaistuneena nousivat tienkin tavoitteeni kokonaan uudelle tasokokonaisuudelle. Seuraavaksi voisin tahtoa epäelämän palasen nimeltään S.T.A.L.K.E.R: Shadow of Chernobyl. Tietenkin tämä tuntuu vain korvikkeelta, tahdon itse sinne, fyysisesti paikalle. Suunnitelma on jo pikkuhiljaa alkanut ruokkia itseään, jos vaikka vielä tämän vuoden puolella.. 

Ja odottavan aika lyhenee huomattavasti jos vähän siinä samalla pelailee.