Taidan muun ihmiskunnan tavoin omistaa näkymättömän aurinkoantennin: oman tähtösemme tuikinnan saavuttaessa minut, tahdon rapsuttaa talven aikana kertyneet ihosolut pois, luoda nahkani, uudistua!
Voisin harkita tekeväni jotain yliajettua näätää muistuttavalle hiuskuontalolleni. Keittiösaksillakin olisi mahdollista saada vain parannusta aikaan. Saksien pikkuserkulla, poltetulla neulalla, voisin taas rei'ittää korvia. Lisäksi viime aikoina ajatukset ovat epäterveen paljon pyörineet hyörineet rusetillisten polvisukkien ympärillä. Ja jos jostakin tulee pakkomielle, on vain terveellistä toteuttaa se ja vapauttaa ajatuspotentiaali seuraavaan epärationaaliseen tarkoitukseensa.
Nahanluontihan
on sen verran tuskaisen näköistä, että se sopisi tännekin sisällöksi....
Loputomien tuntien vieriessä on minulle syntynyt kauhea himo: himo palata vanhoille kotiseuduille (niinkin kauas kuin yhden metropysäkin päähän). Sielläpäin metsissä oli parempi tuntu, likaisessa purossa turvallisuus, jätevuoren rinteellä seesteinen yksinäisyys.
Mutta niin kauan kun olen missä olen, tilanteen ja koordinaattien kanssa on vain elettävä. Jos ei ihmemaa tule luokseni, kaipa minun täytyy tehdä kaikki työ ja mennä sen luokse. Seikkailu on vuosituhannen sana: etsin sen vaikka asvaltinraosta.
Se oli veden valtaama, joten en päässyt sisälle asti. Eikä se niin hillitömän isoltakaan näyttänyt. Kuitenkin kylvettävien auringonsäteiden poistuttua, taskulampun ja sopivien varusteiden kanssa, voisi tämä ihan potentiaalinen kohde olla.
Mä vannoa, että täältä kuului ääniä.
Olisinkohan tarpeeksi pieni ryömiäkseni sisään..
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti