"Eaten Alive"

Yksi onnen lähteistä on kovin paheksuttu, mutta niin toimiva. Niin minulle täydellisesti sopiva. Kun on ikuisesti laiha (Aahh, mitä manaamista. Aamulla kun herään ja peiliin katson asiat luultavasti ovat toisin), voi katsos seurauksia näkemättä harjoittaa tällaista kunnes sepelvaltimotauti pomppaa mukaan. Hitaasti syttyvän energiansäästölampun omistajille selvennyksenä vielä: kyse on tosiaan ruuasta. Toivoisin itsessänikin majailevan hiuksia nykivän pikkukokin (huomaa piilotettu Rottatouille-viittaus); sellaisen joka Pirkan vinkkilehteä selaillessaan tuntisi jokaisen aterian mahdolliseksi. Kun tämä nyt ei kuitenkaan vastaa todellisuutta, olen onnellinen, että monet ystäväni ovat käteviä ja anteliaita ruuanlaittajia. Eikä kaikkea syötävää ole tarvetta laittaa: kyllä vain minunkin taitoni riittävät suklaapatukan kaupasta pelastamiseen.

Joitakin ruokia sentään osaan tehdä. Tämä on bravuurini "kaikki pakasteet paistinpannulle ja epäsopivat mausteet sekaan" tässä kyseistä versiona soijapullat ja kasvis-makarooniseos.

Tässä taas vanhempien terveiset Pandan tehtaalta. Halpaa hyväkettä mahdollisesti muutamalla valmistusvirheellä. Mutta niin kauan kun se on halpaa ja hyväkettä, minä olen onnellinen. Tiede sanoo suklaatista löytyvän onnellisuusaineita, ainakin serotoniinin esiastetta. Huumeita vastustava osa minussa (eli siis minä kokonaisuudessa) pohtii nyt mahdollisia syntyviä ristiriitoja. Kuitenkin keksinen mustikkavalkosuklaa riisuu kenet tahansa epäilyksen aseista.

En tiedä onko kannattavaa, että lempiruokieni kärkipäässä on keltaisen ämmän kala-ateria ja sen Pirkan suklaaneliöt. Ehkä minussa elelee kulinaristi, joka ei nyt koskaan pääse ilmaisemaan itseään. Toisaalta nykyisellä ruokamaullakin tunnen itseni tyytyväiseksi: ja varaakin elämäntyylin ruokaosuuden noudattamiseen on. Ainakin muutaman ystävän kanssa osiin jaettuna. Kuka siis sanoi, ettei ruoka ole kaikin puolin hyvä ja vielä sosiaalinenkin harrastus.

"It's the end, here today"

Tapanani on kuitata vuosien pahat teot nostamalla poloinen kotilo asvaltilta turvaan. Näinä päivinä tämä ei ole enää onnistunut: on paremminkin joutunut hyvänä tekona varomaan askeleitaan, ettei talloisi kovin montaa sellaista kodikasta otusta. Tuntemamme maailman loppu on selvästi matkalla: kotiloiden lisäksi kun kastemadot ja jopa perhosentoukat ovat vallanneet katumme. Olen aika varma, että loppumme tulee siten että jonain aamuna huomaa katujen olevan täynnä tällaisia koossa metri kertaa metri.

Toinen todellistakin todellisempi uhkakuva leijuu koko ajan kotoisammaksi käyvän paikan ympärillä. Miksi pelätä kirves olalla hiippailevia massapaloittelijoita kun liikkeellä voi olla jotakin tällaista.

Toisaalta, otettaessa Norjan viimepäiväiset tapahtumat huomioon, meidän tulisi pelätä. Lähimarkettiamme, jokaista naapuriamme. Itsekkäät ihmiset kun tässä maailmassa tuppaavat päättämään, että heidän paha olonsa menee kaiken edelle: tätä purkaakseen pitää kytkeä väkivalta päälle ja antaa paukkua. Hyvällä lykyllä teot on vielä naamioitu jonkin aatteen verhoon. Kärjistetyn vihainen mielipiteeni on toki osittain teilattavissa vaikkapa mielenterveyssairauksilla. Mutta koska saa lopettaa syyllisten metsästämisen valtion byrokratiasta ja huonoista mielenterveyspalveluista, milloin saa alkaa syttää ihmistä itseään.

Vaikka maailman pahuus taas pilkottaa ja läheisen ystävän paikanpäällä olo tekee tapahtumista vielä omakohtaisempia, tunnen oloni kuitenkin kovin turvatuksi. Liiankin turvatuksi sanovat monet. Mutta maailmassani, tässä jossa hunajaiset vihreäjääteet hallitsevat, ei pahaa voisi tapahtua. Voisi tarinoida monta lukua siitä, kuinka pimeässä metsässä suurin riski on kompastua juureen ja nyrjäyttää nilkka. Kuittaan kuitenkin sanomalla, että on ihan mukavaa, että joku on vähän suojelemassa. Kunhan eivät liikaa holhoa..

Jäätee on suhteellisen hyväkettä tiedättehän.

Holhoamisesta voimme aaseja pahoinpitelemällä rakentaa sillan Hitleriin. Miten nimittäin voi vahingossa onnistua poimimaan kolme jotenkin natsisaksaa sivuavaa elokuvaa, jotka vielä ovat täysin erilaisia ja toinen toistaan parempia. Saksalainen North Face oli komea kuvaus kilpajuoksusta Alppien viimeiselle valloittamattomalle huipulle. Tuona vuonna 1936 saksalaisista kiipeilijöistä tahdottiin hinnalla jos suurellakin tehdä sankareita. Tositapahtumiin perustuvan taustan lisäksi elokuva näytti lumimyrskyineen minun silmääni aidolta: aina yhtä tärkeää tänä vuosisatana, jona tietokoneella saa tehtyä huonohkosti mitä vain. Yhtään sen keksitymmältä tai pakotetummalta ei vaikuttanut myöskään liikkuvien kuvien sarja Pariisin Vainotut. Tämän juonesta jo nimikin kaiken kertoo. Oli kuitenkin jännittävää nähdä ranskalainen tulkinta aiheesta. Myöskään viimeinen kuvake ei esittelyä kaipaa: muun muassa parhaan elokuvan Oscarin voittanut Kuninkaan Puhe paljastui kuitenkin vielä odotuksiaan paremmaksi. Änkyttävän kuninkaan tarina toisen maailmansodan kehyksissä kun ei ollut vaikeaa tai pitkäveteistä. Leffa kuin oli niin hauska, oivaltava kuin hyvin näyteltykin.

Historiallista draamaa, näettekös, niin suositeltavaa. Ehkä jos otamme mallia menneistä, maailma ei lopu meidän tekoihimme.

"Remember, happiness doesn't depend on who you are or what you have.."

"it depends solely on what you think"

Oikeiaa ajatusta sisältävä lainaus peräisin Dale Carnegielta (ei hätää, en minäkään tiennyt). Mieheltä, joka vuonna 1937 julkaisi teoksen Miten saan ystäviä, menestystä, vaikutusvaltaa. Selvästi mies aikaansa edellä!

Vaikka onni ei ehkä ihan puhtaasti materiaa..Tahtoisin kovin otella loputtomasti näitä niin kutsuttuja asukuvia uusista vaatekerroistani. Itseänikään ei kiinnosta niiden katselu, joten taidan jättää piinaamisenne heikomman mielentilan hetkelle. Sitten saattekin yliannostuksena rusetteja: kengissä ja paidoissa ja hiuksissa ja koruissa. Jokin niissä vain viehättää. Jos aikaa, rahaa, innostusta ja taitoa olisi tarpeeksi, muokkaisin tyylini kokonaisuudessaan rusettien ja nahkatakkien tehosekoitintuotteeksi. Rockferry-asennetta sanon minä.

 Kuukauden laittautumattomuutta on kyllä seurannut tietynlainen laittautumispakko: minnekään en enää tahtoisi lähteä ilman sakkokierrosta meikkipussilla. Kyllä itsetuntoni vielä sen lähtemisen suoraan heränneenä -lookillakin kestää, mutta tahtotila olisi kaunistautua. Hivenen huolestuttavaa, mutta eiköhän tämä tästä ohi mene. Ei kukaan voi jaksaa kihartaa ripsiä kymmentä vuotta joka ikinen päivä.

Tämänkin pelastin kotoisan Suomen alennusmyynneistä. En tahdo edes ajatella kuinka monta tällaista olisi Aasiassa majaillut, olen mielummin onnellisena tämän yksilön omistajatar.

Meinaan myös solmia kirjoista rusetteja. Ainakin maantiedon ykkös- ja kakkoskurssien yhteisniteestä; tuossa se nytkin makoilee vieressä. He-hee, olisin onnellisempi jos se makoilisi jo mielessä. Toisaalta, vaikkei tämä lempilastani biologiaa ole, liippaa se kumminkin läheltä. Aina välillä aihe on oikeasti kiinnostava, jos ei  koulukirjamuodossa, niin ainakin Tiede-lehden sivuille kätkettynä. Taas pidän käsissäni Onnelan avainta: teen kaiken mahdollisen motivaatiolla. Koska ihan kaikessa on jotain kiinnostavaa (voipahan ainakin päteä, jossei muuta..) mitä enemmän tietää, sen paremmin pystyy hahmottamaan maailman. Jos matkustuksella laajentaa tajuntaa, opiskelulla sen räjäyttää: harva vaan enää huomaa sitä kouluympäristön turruttamana.

Turruttamana.

"Now my feet won't touch the ground"

Joskus onni on sitä, ettei ehdi päivittää blogiaan sosiaalisen elämän vilkkauden takia. Onni voi myös olla sitä, ettei ehdi kirjustella mietiskellesssään kesyhiiriä. Onnea on kuitenkin myös hiljainen ilta kotona sanamuotoja miettien.

Oletteko tiirailleet ympärillenne? Nähneet kaiken sen, mikä piilottelematta on olemassa, käytettävissämme. Ihan yksinkertaisistakin asioista saa suuria, ja suuria niistä pitääkin tehdä positiivisessa mielessä. Pahan ajatuksen väistämättä ristetessä polullesi, voit sitten yksinkertaisesti kohottaa onnikilpeä ja ikävyys heikkenee siedettäväksi.

Ensimmäisenä, ilmiselvimpänä ja luonnollisesti vaikeimpana onnilistalta löytyvät ihmiset. Tärkeimpänä, kuten olen joskus maininnutkin, löytyy sinä itse. Vaikka tuntisi olonsa kuinka pieneksi ja näkymättömäksi, saa sitä aina itsensä jakamattoman huomion. Sitten kun itsetuntemus, itseluottamus, itsenäisyys, itsesääli, itsekuri, itseilmaisu, itsepäisyys ja kaikki muu itse-alkuinen on tasapainossa, voi vuorovaikutus toisiin ihmisiin olla täydellisintä. Toisaalta toisten ihmisten vaikutus auttaa saavuttamaan täydellisen minän.

Itse olen viimeaikoina huomannut suurenkin muutoksen. Ympärilläni tosiaan on ihmisiä joiden käsiin antaisin kaiken.  Luottamukseni heihin on täydellistä: tiedän millä tahansa elämän osa-alueella saavani mitä tarvitsenkaan; apua, neuvoja, kuuntelua, kannustusta.  Vaikken koskaan tahdo ajatella itseäni muuna kuin yksilönä: yksin täydellisenä kokonaisuutena, on kohtuullisen mukaisaa että voi luottaa jakavansa elämänsä ja tulevaisuutensa toisten kanssa. Toivoisin tätä tunnetilaa teillekin.

Ei onnea mahan täydeltä, vaikka sitä joudunkin tässä vielä sivuamaan. Katsastelin nimittäin elokuvan nimeltään Viimeinen Sirkus. Hengästyttävä genre-sekoilu oli niitä harvoja elokuvia, jotka oli erinomaista nähdä juuri leffateatterissa. Syynä ei ollut edes valkokankaalla loistava näyttävyys, vaan suuren yleisön reaktiot. Puolen katsomosta naurahdellessa ja toisen puolen päästellessä inhottuneita ääntämyksiä _samassa kohtauksessa_ tietää katsovansa jotain poikkeuksellista. Yleensä minä olen yksin se joka naurahtelee muiden kakoessa. Helposta lehvasta ei kyllä nytkään ole kyse: niin paljon tavaraa oli ntungettu yhteen, että syvemmän tarkoituksen ja ajatuksen hahmottaminen käy raskaaksi.

"Lost on the other side"

Hyvänä, päämääräkkäänä ihmisenä kulutan paljon aikaa harrastuksessani kehittymiseen. Tämän takia  löytämiseni on voinut olla hankalaa: miljoonien elokuvien joukosta olen saattanut olla missä tahansa. En ole myöskään pystynyt hillitsemään leffojen itselleni hamstraamista tai elokuvafestareiden järjetöntä odotusta. Onneksi ympärille keräämäni ihmiset ymmärtämisen sijaan vain yllyttävät.

Vielä ulkomaailman puolella seilaillessa tuli ravintolassa vahingossa oikeaan aikaan napostaessa katsottua vallan loistava The Beach. Vähitellen paikkaansa sydämessäni ansaitsevan Leonardo DiCaprion tähdittämä trilleri kertoo reissaajasta Thaimaassa. Antaahan katselukokemukselle strösseleitä (eli lisämaustetta) se, että itse on reissaajana Thaimaassa. Lähes kaikissa mainituissa paikoissa oli tullut käytyä. Kuitenkin hienon elokuvasta teki sen uskottava ja kohauttava ihmismielen katsaus. Lostia, Kärpästen Herraa ja jopa Battle Royalea tunnelmaltaan sekoittava teos tarjoili karuudessaan annoksen henkistä pahaa oloa. Kysynpä vain, miksen ole tätä katsastellut kun telkkaristakin on useasti tullut; onhan ohjaajanakin hyväksi havaittu Danny Boyle.

Olen huomannut ohjaajien alkavan saada elokuvaa valitessa jopa painoarvoa. Nimi kannessa ei ole enää vain nimi kannessa vaan oikeasti mahdollinen laatutakuu. Huomaahan sitä puhuvansa elokuvan Linnut (kukaan ei tunnista) sijaan mestariteoksesta Hitchcokin Linnut. Myös katsastellun lehvan Amores Perros mahtavuuden saattoi ennustaa ohjaajasta: olihan hänellä listallaan sellaiset laadukkuudet kuin Babel ja Biutiful. Ihan toimivalla suomennoksella Rakkaat Koirat kulkeva teos antaa mukavasti ajateltavaa. Kun se on vielä höystetty kiintoisalla rakenteella ja aikasuhteilla, on miellyttävä kaksi ja puolituntinen katselmus taattu.


Ajattelemisen ylikuormituksen tarjosi hidas, valokuvamaista kuvastoa ja harkittua musiikkia (ja sen puutosta) sisältänyt Norwegian Wood. Vaikeat elämäntarinat ja vinoutuneet ihmissuhteet eivät oikeastaan tarjonneen hillittömästi samaistumispintaa, mutta toisaalta mukana oli jatkuvasti yleisinhimillinen vivahde. Pätkä tosiaan sijoittuu 60-luvulle ja Japaniin, joten kannattaa katsastella jos matka toiseen maailmaan kiinnostaa.

Buddhalaiseksi kauhuksikin kuulin titeerattavan elokuvaa Heartless. Epähoukuttelevalla kannella ja vähän paljastavalla juoniselostuksella somistettu pläjäys lokeroitui luokkaan sieni. Alku lupaili laadukasta ja selkeää kertomusta erilaisuudesta ja jengiväkivallasta. Sitten ilmestyivät krokotiilidemonit ja tämän katsojan pää kääntyi kummeksuen kenoon. Kiintoisa ja hassu se kuitenkin oli, kannattavaa metsästää käsiinsä.

Lisäksi muistan parin viimepäivän (tämä ei siis tarkoita viikkoa, vaan paria päivää..) aikana katsastelleeni myös hyviäkin aineksia sekoittavat lehvaset Pandorum ja Vanishing on 7th Street. Ensimmäinen tarjosi miellyttävän, sopivan etäisen ja kylmän miljöön avaruusaluksineen ja kaukaisine tulevaisuuksineen. Pääjuonia tuntui olevan kaksi: mielenterveyteen iskevä sairaus (John Carpenterin henkeen, voi kyllä tästä pidämme) sekä taas yksi laji jotain mutantuneita öllimöllejä (voi miksi). Ihan vaan tuon ensimmäisen takia en kadu tähän kuluttamaani aikaa. Seitsemännen kadun katoamiset taas sisälsi minuun pilvenpiirtäjästä putoavan kolikon tavoin iskevän idean ja loputtomasti elementtejä, jotka tekivät hyvää työtä sen pilaamisessa. Katsokaa, jos tunnette minun tavoin hiipivien varjojen olevan elämää suurempia.

Niin ja sitten tietenkin. Kinopalatsi kakkoinen (hienoista hienoin sali) ja ensi-ilta (ainakin oikea päivä). Tahtoisin taas niin kovin olla noita. Sarja, jonka kanssa on kasvanut, päätti sitten loppua. Potterista tuli iso, tarkoittaako tämä, että minunkin täytyy kasvaa? Vaikka, jos en aivan omiani kuvittele, kasvua on jo harppauksin tapahtunut.

Tuohon You:n tilalle voisi laittaa aika monen elokuvaisen nimen. Toisaalta, moni muukin asia, moni nimikin, olisi siihen paikkansa ansainnut. JA minähän raaputan rakkaudentunnustukset ravintolan pöytäliinaan.

"A place is only as good as the people you know in it."

Projekti "huonolaatuiset kuvat puhelimesta tietokoneelle" on vihdoin suoritettu loppuun. Valmistautukaa siis kuulemaan kokoavaa hömpötystä seuraavien hetkien ajan.

 Ensimmäinen pysäkki oli siis Frankfurt. Hyvin Eurooppaa. Mielikuvani kaupungista pohjautuvat toki muutaman tunnin kiertelyyn: mielelläni matkaisin tänne uudestaan ja tutustuisin paremmin. Myös lentokentän verran nähty Berliini kiinnostaisi. Toisaalta, mikä paikka nyt mielenkiinnottomuudellaan loistaisi.

Kuala Lumpurissa oli paljon paljon nähtävää. Niskakipuisestii tuli kaikkea tiirailtua. Ja katsokaa mikä rajaus! Selvästi valokuvattavaksi rakennettu.

Kuva ei riitä kertomaan kuinka suunnaton tuo oli. Ja ylös temppeliin kavuttiin alunperin ilman portaita. Portaidenkin kera erityisesti alastulo aiheutti terveellistä putoamiskammoa (huomaa ero korkeanpaikankammoon)

Niin suurkaupunki. Vain muutaman päivän visiitti riitti nostamana KL:n reissun suosikkikohteeksi.

Johor Bahrusta Kuala Lumpuriin matka taittui siis bussissa. Seurasta, karkeista tai juustonaksuista ei ollut puutetta koko matkan aikana.

Kaikkeuden suurimmista rantapartyista tämä kuva ei kyllä kerro mitään. Kuvitelkaa yön pimeys, kymmeniätuhansia ihmisiä ja kaikki loistamaan, välkkymään, palamaan. Tuottaa vaikeuksia uskoa, että tosiaan tuli tällainenkin koettua.

Sitten päivän kysymykseen: mitä oletat löytäväsi pienehköstä Thaimaalaisesta kaupungista.

a) temppelin

b) Suomi-ravintolan

Jokaiseen vuorokaudenaikaan hienoinen järvi aivan Hanoin keskustassa. Siellä olisi voinut kalastaakin, vaikka likaisuusasteesta päätellen siellä mitään elävää ole.

Hostellimme (Central Backpacker' Hostel, äärimmäisen mukaisa paikka. Menkää toki jos eksytte Vietnamiin) vieressä Aasia näytti kaiken aasiamaisuutensa.

Nyt minulla on sitten maailman käsissäni. Kokemieni asioiden määrää ei pysty vielä edes käsittämään, olen kaikin tavoin maailmankaikkeutta rikkaampi. Osaan arvostaa maailmaa, mutta ennen kaikkea osaan arvostaa myös kotia. Olen aina ajatellut, ettei koti välttämättä ole paikka, vaan olotila, jossa tuntee itsensä täysin turvalliseksi. Ja turvalliseksi tunnen oloni kun olen ihmisteni ympäröimänä.

Tahdon ehdottomasti uudestaan, tahdon tehdä kaiken paremmin. Haluan sinne (minne ikinä koskaan milloinkaan) mutta en erityisesti halua täältä pois.


Ensi kerralla otan mukaan kynän. Kestävä kuulakärkikynä olisi suojannut monilta ongelmilta.

Uskoni yliluonnolliseen..

.. On pikkuhiljaa heraamassa. Kun miljoonien lentojen joukosta juuri se oma on viivastynyt. Kiroushan taman taytyy olla. Puolituntia olisi viela inhimillista, tunti jo vahan haritsevaa. Kolmen tunnin kohdalla itkunauru on taattu.  Vaikka ystavallinen lennattajatyttonen vakuuttaa jatkolennolle ehtimisen olevan ihan varmaa, on epavarmuus silti kalvava. Tosin hyvityksena saatu ilmainen aamiainen on tietenkin positiivista. Ja loppujen lopuksi on lentoyhtion vastuulla hommailla jatkolento. Eikos vain totta, eikos?

Lisaa kirousta vihjaili yollinen olotilani: eikos vain ole luonnollista, etta viimeisena yona ulkomaailmassa olo on  pahoinvoiva. Kiereissani kovalla pedillani tunnista toiseen, pohdin kertooko yksikaan laulu fyysisesta kivusta. Tama on kuitenkin jotain kaikille tuttua ja raastavaa. Henkista tuskaa vahattelematta, epavarmuus siita, kantavatko jalat ylosnousun yhteydessa on kylla laulun arvoinen.

Sitten se meni pois, yhta vikkelasti kun oli tullutkin, yhta selittamattomasti. Kiroukseni laatija varmaankin ajatteli, etta taala Bangkokin lentokentalla viettamani aika taytyy minun kokea taysissa voimissa, ei koomaisena nukkuen.

Lentokentasta puheenollen: tama on valtava, mutta kovin selkea. Itse kun koen eksyvani Helsinki-Vantaalle, on selkeys suuren suuri hyve. Toivon myos vaihtokenttamme Berliinin olevan samaa sarjaa. Puolentunnin vaihtoaika kylla tekee pahaa.

Toivottakaa onnea! Jos paasen Helsinkiin asti on luvassa reissunkokoava mahdollisesti muutaman heikkolaatuisen kuvankin sisaltava postaus. Innoissanne annatte varmasti onneanne mielellanne.

"It's just another lonely Sunday"

Elokuvissa kuin kirjoissakin on aina se hetki, kun sankari kaivaa motiiviesineen ja vastaanottaja tietaa juonenkaanteen olevan alaovella ovipuhelinta rapeltamassa. Kaikkihan muistavat Frodon ja jattihamahakin karkoitukseen kaytetyn haltijavalon. Henkisella tasolla pystyn nostamaan itseni tuosta pimeasta kolosta hamyhakkien ja orkkien joukosta omin avuin, mutta konkreettisesti minakin tarvitsen lahjoitettua loistetta. 

Prologi sikseen: valoni eli isan luottokortti on kuljetttanut meidat takaisin Bangkokiin. Tiger Airways:sin aamulento meni jo taydella rutiinilla: kuin metromatka keskustaan. Mahdollisesti myos lennon lahtoaika 6.40 oli osaltaan luomassa kaiken helpoksi tekevaa ja nopeasti ajan kuluttavaa koomaa. Samainen valo auttoi myos hannkimaan lennot kotia. AirBerlinin epaselva ostosysteemi aiheuttaa kuitenkin yha stressiperaista hiustenlahtoa, vaikka varausvahvistus sahkopostissa jo majaileekin. Toivon hartaan hartaasti, etta kaikki menee kuin tiikerilla konsanaan; olen myos erittain valmis anelemaan, itkemaan, maksamaan, palvomaan tai matkustamaan ruumassa. En huonoa onnea kutsuakseni sano, etta sunnuntaina kotia, mutta ajatuksissani tama on paallimmaisena.

On ollut kiintoisaa nahda samoja paikkoja nyt toistamiseen: Singapore naytti aivan erilaiselta, paljon tavanomaisemmalta. Vietnamin jalkeen toimivat liikennevalot, ostosparatiisit ja ketjuravintolat olivat eivat tylsia, mutta tavanomaisia. Thaimaahan ja samaan guesthouseen palaaminen taas hammentavat: tata paikkaa ei pitanyt nahda pitkaan aikaan uudestaan. (Samassa tutussa kerroksessa sijaitseva huoneemme on kuitenkin peitonverran miellyttavampi, joten valituksia en esita.) Nautin toki paikasta mielellani viela viimeiset paivat, nauttisin viela suuremmin sydamin  (jos sydamen koko on tosiaan verrannollinen nyrkin kokoon, suuresta sydamesta ei tosiaan kylla voida puhua) jos saisin taydelliesen rauhan lentojen kanssa.

Joka paikassa sita mainostetaan: kaiken loppua. Nimittain viimesita Harry Potter osaa. Fanitytto sisallani osoittaa heraamisen merkkeja.

Loppu olkoon nyt.

Se tunne, kun koirasi jaa auton alle

.. en tosiaan tieda millainen juuri kyseinen tunne on. Toivottavasti en koskaan milloinkaan joudu sita kokemaankaan. Sen sijaan kokemusta loytyy ainoan kelvollisen suunnitelman taydellisesta romuttumisesta. Siita, kun lentoyhtion tiskilla nyrpea tati-ihminen pudistelee paatan. Se siita paluulennon siirtamisesta.

Pohja romahtaa: eihan tama voi olla mahdollista. Tahtoisi istua nurkkaan ja odottaa, etta joku tulee kantamaan pois.

Ensimmainen kokemus halpalentoyhtiosta, Hanoista Singaporeen tiikeriksi itseaan nimittavalla lentoyhtiolla, oli hyvin miellyttava. Niin miellyttava, etta voisin kotoisaan Kontulaan paastakseni kayttaa vastaavanlaisia vaikka loputtomiin.

Iltainen Singaporen keskusta oli kylla hienompi kun yollinen kotikaupunginosani. Pilvenpiirtajat ja valojen meri vetoavat moneen osaan sisallani. Kuitenkin konkreettisten suunnitelmien heikkous tekee kaikesta hienosta nauttimisen vahan haastavaksi.

Ei minulla hataa ole. Olen myos paassyt avautumaan tilanteestani ihan tarpeeksi. Onnellisuuteni on hyvassa tallessa: ilmatiiviissa sailiossa kaiken stressin keskella.

Mustekalan tunnusomainen puolustusmekanismi

Tiedatteko sen tunteen, kun unohdatte kertoa tekstissanne jotakin, ja paatatte sitten tehda siita otsikon?  Etteko?

Kuten joskus aikaisemmin olen todennut,  joskus on ihan mukavaa menettaa hallinta. Tassa tilanteessa on myos miellyttavaa, etta joku kerrankin tulee ranteesta nykien nayttamaan, kuinka asiat toimivat. Joskus haluaa hylata jannityksen ja katsoa juoneltaan nahtya paivasarjaa. 

Tallaiseen hauskuuteen paasimme tutustumaan Halong Baylla. Kymmenen eri opastajan turvaama risteily oli kovin perinteinen, mutta loistavaa vaihtelua muun reissun sooloilulle. Itse laskeutuvalta lohikaarmeelta nayttavien kivien tiirailun lisaksi ohjelmassa oli kirjaimellisesti liian hienoa ruokaa (olenko ainoa, jonka sivistykseen katkarapujen kuoriminen ei kuulu?), kajakkiajelua (kauhean miellyttavaa, tata voisi kokeilla kotonakin) seka luolan (toisten matkailijoiden selkien) tutkimista.

Yksi hienoimmista hetkista oli kuitenkin tahtikirkas yo. Sita vaistamatta ajautuu suurien kysymysten aarelle tuijottaessaan jotakin niin hallitsematonta. (Yksi kysymys on toki miksen opiskele fysiikkaa ja tahtitiedetta.) Samalla kun mina mietin elaman tarkoitusta, onnen luonnetta ja ihmiskunnan tulevaisuutta, muu seurue keskittyi hankkimaan mahdollisimman suurta laskua ylihinnoitellun oluen kera. Mukavia ihmisolentoja ne olivat siltikin: ristelyn lopulla suurin osa taisi muistaa nimenikin. JA paasin ensimmaista kertaa pelaamaan aitoa irlantilaista (tai ylipaataan mitaan) juomapelia! Juomatta mitaan, luonnollisesti.

Tahtoisin kertoa teille onnesta. Voisin kirjoittaa kirjan siita, nyt kun Suomessa nakymattomat tahdetkin ovat kuiskineet minulle viisauksiaan. Voin kertoa kaiken mita tiedan ja toivoa onnen leiviavan, mutta miettikaa te ensiksi hetkinen. Kun huomaa onnen lahteita paljastuvan yllattavan paljon, on tata tietoisuutta vaikea enaa unohtaa.

Virheet epaonnellisen kalliin sushin kanssa saapuivat.