"It's the end, here today"

Tapanani on kuitata vuosien pahat teot nostamalla poloinen kotilo asvaltilta turvaan. Näinä päivinä tämä ei ole enää onnistunut: on paremminkin joutunut hyvänä tekona varomaan askeleitaan, ettei talloisi kovin montaa sellaista kodikasta otusta. Tuntemamme maailman loppu on selvästi matkalla: kotiloiden lisäksi kun kastemadot ja jopa perhosentoukat ovat vallanneet katumme. Olen aika varma, että loppumme tulee siten että jonain aamuna huomaa katujen olevan täynnä tällaisia koossa metri kertaa metri.

Toinen todellistakin todellisempi uhkakuva leijuu koko ajan kotoisammaksi käyvän paikan ympärillä. Miksi pelätä kirves olalla hiippailevia massapaloittelijoita kun liikkeellä voi olla jotakin tällaista.

Toisaalta, otettaessa Norjan viimepäiväiset tapahtumat huomioon, meidän tulisi pelätä. Lähimarkettiamme, jokaista naapuriamme. Itsekkäät ihmiset kun tässä maailmassa tuppaavat päättämään, että heidän paha olonsa menee kaiken edelle: tätä purkaakseen pitää kytkeä väkivalta päälle ja antaa paukkua. Hyvällä lykyllä teot on vielä naamioitu jonkin aatteen verhoon. Kärjistetyn vihainen mielipiteeni on toki osittain teilattavissa vaikkapa mielenterveyssairauksilla. Mutta koska saa lopettaa syyllisten metsästämisen valtion byrokratiasta ja huonoista mielenterveyspalveluista, milloin saa alkaa syttää ihmistä itseään.

Vaikka maailman pahuus taas pilkottaa ja läheisen ystävän paikanpäällä olo tekee tapahtumista vielä omakohtaisempia, tunnen oloni kuitenkin kovin turvatuksi. Liiankin turvatuksi sanovat monet. Mutta maailmassani, tässä jossa hunajaiset vihreäjääteet hallitsevat, ei pahaa voisi tapahtua. Voisi tarinoida monta lukua siitä, kuinka pimeässä metsässä suurin riski on kompastua juureen ja nyrjäyttää nilkka. Kuittaan kuitenkin sanomalla, että on ihan mukavaa, että joku on vähän suojelemassa. Kunhan eivät liikaa holhoa..

Jäätee on suhteellisen hyväkettä tiedättehän.

Holhoamisesta voimme aaseja pahoinpitelemällä rakentaa sillan Hitleriin. Miten nimittäin voi vahingossa onnistua poimimaan kolme jotenkin natsisaksaa sivuavaa elokuvaa, jotka vielä ovat täysin erilaisia ja toinen toistaan parempia. Saksalainen North Face oli komea kuvaus kilpajuoksusta Alppien viimeiselle valloittamattomalle huipulle. Tuona vuonna 1936 saksalaisista kiipeilijöistä tahdottiin hinnalla jos suurellakin tehdä sankareita. Tositapahtumiin perustuvan taustan lisäksi elokuva näytti lumimyrskyineen minun silmääni aidolta: aina yhtä tärkeää tänä vuosisatana, jona tietokoneella saa tehtyä huonohkosti mitä vain. Yhtään sen keksitymmältä tai pakotetummalta ei vaikuttanut myöskään liikkuvien kuvien sarja Pariisin Vainotut. Tämän juonesta jo nimikin kaiken kertoo. Oli kuitenkin jännittävää nähdä ranskalainen tulkinta aiheesta. Myöskään viimeinen kuvake ei esittelyä kaipaa: muun muassa parhaan elokuvan Oscarin voittanut Kuninkaan Puhe paljastui kuitenkin vielä odotuksiaan paremmaksi. Änkyttävän kuninkaan tarina toisen maailmansodan kehyksissä kun ei ollut vaikeaa tai pitkäveteistä. Leffa kuin oli niin hauska, oivaltava kuin hyvin näyteltykin.

Historiallista draamaa, näettekös, niin suositeltavaa. Ehkä jos otamme mallia menneistä, maailma ei lopu meidän tekoihimme.