"Lost on the other side"

Hyvänä, päämääräkkäänä ihmisenä kulutan paljon aikaa harrastuksessani kehittymiseen. Tämän takia  löytämiseni on voinut olla hankalaa: miljoonien elokuvien joukosta olen saattanut olla missä tahansa. En ole myöskään pystynyt hillitsemään leffojen itselleni hamstraamista tai elokuvafestareiden järjetöntä odotusta. Onneksi ympärille keräämäni ihmiset ymmärtämisen sijaan vain yllyttävät.

Vielä ulkomaailman puolella seilaillessa tuli ravintolassa vahingossa oikeaan aikaan napostaessa katsottua vallan loistava The Beach. Vähitellen paikkaansa sydämessäni ansaitsevan Leonardo DiCaprion tähdittämä trilleri kertoo reissaajasta Thaimaassa. Antaahan katselukokemukselle strösseleitä (eli lisämaustetta) se, että itse on reissaajana Thaimaassa. Lähes kaikissa mainituissa paikoissa oli tullut käytyä. Kuitenkin hienon elokuvasta teki sen uskottava ja kohauttava ihmismielen katsaus. Lostia, Kärpästen Herraa ja jopa Battle Royalea tunnelmaltaan sekoittava teos tarjoili karuudessaan annoksen henkistä pahaa oloa. Kysynpä vain, miksen ole tätä katsastellut kun telkkaristakin on useasti tullut; onhan ohjaajanakin hyväksi havaittu Danny Boyle.

Olen huomannut ohjaajien alkavan saada elokuvaa valitessa jopa painoarvoa. Nimi kannessa ei ole enää vain nimi kannessa vaan oikeasti mahdollinen laatutakuu. Huomaahan sitä puhuvansa elokuvan Linnut (kukaan ei tunnista) sijaan mestariteoksesta Hitchcokin Linnut. Myös katsastellun lehvan Amores Perros mahtavuuden saattoi ennustaa ohjaajasta: olihan hänellä listallaan sellaiset laadukkuudet kuin Babel ja Biutiful. Ihan toimivalla suomennoksella Rakkaat Koirat kulkeva teos antaa mukavasti ajateltavaa. Kun se on vielä höystetty kiintoisalla rakenteella ja aikasuhteilla, on miellyttävä kaksi ja puolituntinen katselmus taattu.


Ajattelemisen ylikuormituksen tarjosi hidas, valokuvamaista kuvastoa ja harkittua musiikkia (ja sen puutosta) sisältänyt Norwegian Wood. Vaikeat elämäntarinat ja vinoutuneet ihmissuhteet eivät oikeastaan tarjonneen hillittömästi samaistumispintaa, mutta toisaalta mukana oli jatkuvasti yleisinhimillinen vivahde. Pätkä tosiaan sijoittuu 60-luvulle ja Japaniin, joten kannattaa katsastella jos matka toiseen maailmaan kiinnostaa.

Buddhalaiseksi kauhuksikin kuulin titeerattavan elokuvaa Heartless. Epähoukuttelevalla kannella ja vähän paljastavalla juoniselostuksella somistettu pläjäys lokeroitui luokkaan sieni. Alku lupaili laadukasta ja selkeää kertomusta erilaisuudesta ja jengiväkivallasta. Sitten ilmestyivät krokotiilidemonit ja tämän katsojan pää kääntyi kummeksuen kenoon. Kiintoisa ja hassu se kuitenkin oli, kannattavaa metsästää käsiinsä.

Lisäksi muistan parin viimepäivän (tämä ei siis tarkoita viikkoa, vaan paria päivää..) aikana katsastelleeni myös hyviäkin aineksia sekoittavat lehvaset Pandorum ja Vanishing on 7th Street. Ensimmäinen tarjosi miellyttävän, sopivan etäisen ja kylmän miljöön avaruusaluksineen ja kaukaisine tulevaisuuksineen. Pääjuonia tuntui olevan kaksi: mielenterveyteen iskevä sairaus (John Carpenterin henkeen, voi kyllä tästä pidämme) sekä taas yksi laji jotain mutantuneita öllimöllejä (voi miksi). Ihan vaan tuon ensimmäisen takia en kadu tähän kuluttamaani aikaa. Seitsemännen kadun katoamiset taas sisälsi minuun pilvenpiirtäjästä putoavan kolikon tavoin iskevän idean ja loputtomasti elementtejä, jotka tekivät hyvää työtä sen pilaamisessa. Katsokaa, jos tunnette minun tavoin hiipivien varjojen olevan elämää suurempia.

Niin ja sitten tietenkin. Kinopalatsi kakkoinen (hienoista hienoin sali) ja ensi-ilta (ainakin oikea päivä). Tahtoisin taas niin kovin olla noita. Sarja, jonka kanssa on kasvanut, päätti sitten loppua. Potterista tuli iso, tarkoittaako tämä, että minunkin täytyy kasvaa? Vaikka, jos en aivan omiani kuvittele, kasvua on jo harppauksin tapahtunut.

Tuohon You:n tilalle voisi laittaa aika monen elokuvaisen nimen. Toisaalta, moni muukin asia, moni nimikin, olisi siihen paikkansa ansainnut. JA minähän raaputan rakkaudentunnustukset ravintolan pöytäliinaan.