Why can't we see what's in front of us?

Pidän elämästä. Kerta kaikkiaan tykkään. Vapaus on koittanut ja jokaisen päivän tahdon nyt kuluttaa elämää vaalien. Hyvinhän se on tähän asti sujunut, vaikka flunssa (syöpä!!) on muuttanut pysyvästi vierashuoneeseeni.

Kino Engel on paikoista hienoin: hämyisä, piilotettu pikkuteatteri. Sainpa jopa ilman suurempaa tuskaa suostuteltua itselleni seuraa Espanjalaista kaksi ja puolituntista taidedraamaa katsastamaan (toisilla vain on hyvä elokuvamaku). Liioista hyvistä lähtökohdista johtuen tekniikka petti ja lehvanen peruttiin. Uudesta kokemuksesta riemastuttavasti rikkaampana (unohtamatta tietenkään niitä ilmaislippuja) oli suunta pakko ottaa suureen kaupalliseen teatterikompleksiin ja elokuvaan Never Let Me Go.

Leffanen tuli, hiipii mukavan suloisella alullaan ja iski sitten poralla takaraivoon. Katsoja laitetaan samaistumaan henkilöhahmoihin, hymyilemään heidän kanssaan, toivomaan. Vaikkei toivoa ole. Pyörityksen jälkeen lopputekstien kelatessa ei kykene kuin tuijottamaan ruutua: puhtaalla yksinkertaisella tarinankerronnalla sinut on shokeerattu, täriset vieläkin. Ei järkytetty mullistuksilla tai sokaistu erikoistehosteilla (näitä yhtään väheksymättä!) vaan viety toiseen maailmaan hyvin hallitulla kokonaisuudella ja omaperäisellä, mutta realistisella ajatuksella.

Eikä tämä edes ollut yksin minun tulkintaani: jos kaksi ihmistä on näin voimakkaasti vaikutettu, kannattaisihan se käydä varmuuden vuoksi omin silmin tarkistamassa?

Menkää myös Engeliin: en tahdo kaiken pienen ja kauniin kuolevan pois.

Väristyksestä toiseen. Taas nähtiin kuinka joukkovoimalla kannattaa olla liikkeellä. Kakut saa ainakin halvemmalla ja ilman huhujen mukaan ahminnasta seuraavaa heikotusta. Ja kun kakku on hävitetty olemattomassa ajassa, aikaa keskustelulle jää enemmän. Saatan toistaa itseäni, mutta mikään ei ole kaikissa asteikoissani korkeammalla kuin kommunikointi: jutustelusta filosofiseen väittelyyn.

Kyllä siinä samalla voi kokkailla; oli muuten aika kaunista, helppoa, terveellistä ja makoisaa.

Viimeisestä ajatuksestani voisin kertoilla loputtomiin, ja ehkä joskus kertoilenkin. Nyt tyydyn pyyntöön: kaikki nousevat ylös nyt, nappaavat elämänsä draaman kainaloon ja vievät sen roskiin. Liikesarjan toteuttamisessa auttaa se ylimainostettu keskusteleminen ja positiivisten puolten kirurgimainen poimiminen.

Kyllä me siihen pystytään, eikös?

You're beautiful, you're beautiful it's (perhaps) true...

Koeviikon aikana sitä antaa itselleen vapauksia: tyhjentäessään päätän edellisestä (epäonnisesta) kokeesta ja valmistautuessaan seuraavaan (vielä epäonnisempaan) voi vähän tiirailla sellaista aivosoluimuria kuin Ilme Nuoremmaksi.  Plastiikkakirurgian ja kemiallisten happokuorintojen täyttämä sarja sai ajattelemaan kauneusihanteita.  Itse leikkaukset ovat kovin kummallisia: kaunistuhan sitä kieltämättä, mutta millaista olisi aina peiliin katsoessaan nähdä epäaito itsensä?  Mikäs siinä toki jos on rahaa ja jaksamista. Voi olla, että itse kuulun luonnonkauneuden epänäyttävään koulukuntaan (hippikuntaan).

Kuulen mielelläni mitä erilaiset ihmiset pitävät kauniina. Itse pidän toisaalta arvostetusta toisaalta vihatusta mallimaisesta kauneudesta; kyllä vain solisluut ovat oikein elegantit. Lisäksi näillä kaunoisilla on yleensä jotain persoonallista missihymyn ja blondattujen hiuskiehkuroiden sijaan.

Vaatetus on mukana luomassa niin ulkonäköämme, kuin myös ulospäin näkyvää kuvaa persoonastamme. Aika usein itse tietoisesti valitsemme vaatesuikaleita, jotka korostavat sisäistä itseämme.  Kuulutamme kaikille ohikulkijoille, joita emme voi muuten vakuuttaa ”this is who I really am!”.

Itse en kuitenkaan tätä itsestään selvää argumenttia omalta osaltani allekirjoita. Tahdon ajatella persoonani olevan muuta kuin seinäruusu, mutta vaatetukseni on täysin massoihin tukehtuvaa.  Kierrän paljon kirpputoreja, mutta omaperäisyyden sijaan tartun niihin H&M:n, Onlyn ja Zaran (käytettyinä erittäin edullisiin) tekeleisiin.  Ehkä joku ääni sisälläni sanoo, että joukosta ei ihan liikaa saa erottua: saalistajat käyvät aina sen erottuvimman kimppuun.  Ja ketjuvaatteiden myyjät muokkaavat motivaatioista suurimmalla (raha, raha, raha) kaikki turvallisiksi toistensa peilikuviksi. 

Ja kaikki tämä juolahti mieleeni kun yllämainitun tv-sarjan innoittamana ostin kuuminta hottia (ainakin kyseisenä vuonna 2006) edustavat teinipuljun valkoiset farkut.

 Melkein käytännölliset, melkein istuvat.

Nämä sen sijaan sopivat täydellisesti arkikäyttöön!

Seikkailuni käytetyn tavaran valtakunnassa ei kuitenkaan päättynyt näin.. kalpeasti. Mukaan tarttui mukaisia elokuvia: Tahraton mieli, Halloween ja Stephen Kingin itsensä hehkuttama iki-ihana kauhukomediakalkkuna Creepshow.

Tämmönen juliste mulle oisko mitään?

"This is not time travel. This is time re-assignment"

Kiintoisan kiintoisa elokuvainen tuli taas ja herätti ajatuksia. Kyseessähän on, ei aikamatkustusta, vaan eräänlaista vaihtoehtoistodellisuutta käsittelevä Source Code. Pähkinän kuoressa (olen muuten allerginen niille) mieleni porteille saapunut ajatus meni jokseenkin näin: mitä jos jokaisesta toimintamme vaihtoehdosta syntyisikin oma maailmankaikkeutensa? Todellisuus olisi verkkoa, jonka johonkin haaraan nyt vain sattuisimme juoksemaan. Miljardien ja miljardien verkkojen päällekkäinen kudos sitten loisi todellisuuden; joidenkin haarojen jäädessä lopullisesti pois, toisten laskostuessa uudelleen saavutettaviksemme.

Ei vain voi olla, että elämä muodostaa nätin suoran langan. Kaikkihan tahtovat entropiaa: suurempaa epäjärjestystä. Vähintään on todellisuuden laajennuttava kuin maailmankaikkeuden ympärillämme.

Absurdia? Mutta jonkin mallinen sen todellisuuden on kuitenkin oltava. Todellisuus itsessään on niin hämärä käsite, että millä tahansa mallilla ei liikaa pieleen voi mennä. Ja jos tarkemmin ajattelee, ei verkkoteoriaan liittynyt mitään yliluonnollista tai tästä tunnetusta todellisuudesta poikkeavaa. Toisin kuin tuo mainion mainio elokuva, minä sanon, että verkkoja on olemassa, en että sen eri kerrosten välillä tietoinen pomppiminen olisi mahdollista.

Tahtoisin käsitellä tätä lisää. Paljon lisää. Kirjoittaa aiheesta väitöskirjan. Tahtoisin myös puhua teille, mitään en tahtoisi enemmän kuin rakentaa henkisiä siltoja välillemme.

Mutta joku pakottaa minut istumaan nurkkaan ja laittamaan valot pois.

Ennen valon poistamista (ja kun ne takaisin saadaan, kuka tietää, ehkä olen poissa?) tarvitaan tuon ajatuksia herättäneen elokuvayön juonirunko

• Yhdentoista aikoihin (pm) kuljen kotiseutuni vaarallisia sivukujia viimeistä metroa tavoitellen
• Perillä katson taakseni: Vuosaari 372 min. Ei ole enää paluuta kotiin.
• Mutta kuka siellä tahtoisikaan olla kun voi juhlia spontaaniuden voittoa: "kaksi lippua seuraavaan elokuvaan"
• Loppuyö satunnaisessa paikassa taivasta tuijotellen ja maailmanloppua odotellen
• Aamunavaus piikikästä häntäsiiliä metsästäen

Tätä lisää, tekee hyvää.

"Great Expectations"

Vaikka kuinka kaikille - myös itselleen - vakuuttelisi, on totuus karuudessaan kuihduttava. Sitä lähentelee täysi-ikäisyyttä, onnettaren suosiessa jotain suurempaa ikäluokkaa: jaaaa ainoalla omaisuudellaan elämällä ei ole tehnyt juurikaan yhtään mitään. Kyllä vain, puhun melkein patentoidusta "en-saavuta-mitään" ongelmasta!

Kaikki ovet on vielä lukittu sisältä päin.

Muiden asettamat odotukset voi hyvin päästää omalla painollaan vajoamaan syvänmerenhautaan, mutta omat pesiytyvät, muuttavat asumaan pään sopukoihin aivan kuin Afrikkalaiset jokimadot tekevät kotinsa silmänpohjaan... Realistisuutta tavoitellessa jokainen voi tietenkin pohtia, kuinka moni omasta lähipiiristä onkaan se mestariviulisti. Paitsi että ongelma ei ole mitä nämä satunnaiset muut ihmiset eivät ole, vaan että se oma hautakivi ei saavutusten listallaan keräisi katseita. "Hengitti" ja "datasi". Ei liian mieltäylentävää totta tosiaan.

Mutta miksi kummaa nyt liikaa ahdistua, eikö riitä että on onnellinen? Täysin samaa mieltä olen: harmi vain että onnen tavoittelu on kaikin puolin vaikeampaa kuin. No ihan kaikki.

Itse olen onnellinen, mutta voisin olla Onnellinen. Jos muutama pala suostuisi nätisti asettumaan kohdilleen, olisi se niin sanotusti siinä. Paitsi, että ei, tuskin kuitenkaan  Aina sitä tahtoo saavuttaa jotain uutta. Kyllä sitä Onnellisuudenkin jälkeen tahtoo paremmin nypityt kulmakarvat.

Aina tahtoo tunkea itsensä uusiin ulottuvuuksiin.

"Itse asiassa minulla on pikkutytön sydän."

"Pidän sitä lasimaljassa kirjoituspöydälläni."

Juuri silloin kuin ei missään maailman nimessä olisi suotavaa, iskee pahimmanlaatuinen kirjallisuushekuma. Yhtenä osasyyllisenä voidaan pitää Stephen Kingin haastatteluja sisältävää, ilmiasultaan käsittämättömän rumaa, mutta sisällöltään sulokasta teosta Paljaat luut. Profeetta se puhuu kauhusta ja kirjoittamisesta, uskollinen fanityttö taas tatuoi kallonsa sisäpinnalle jokaisen sanan.

Kaiken lisäksi tahtoisin luoda, jos en omaa kirjallisuutta niin ainakin jotain tekstiä. Luovan kirjoituksen kurssi teki hyvää, mutta sen jälkeen aika on taas mennyt piiloon. (ja piiloleikit ovat jotenkin pelottavia: eikö siinä vallitse molemminpuolinen paniikki, jossa etsijä pelkää jäävänsä ikuisesti etsimään ja piilossa majaileva, ettei koskaan tule löydetyksi) Jopa sisäinen runotyttöni pitää väkivaltaista mielenosoitusta sisälläni: nyt olisi aika mennä niitylle istumaan ja rapsuttamaan syväluotaavia kauneuksia kaarnan kuvioinnista.

Ja sitten tuo ilkikurinen tyttönen tulisi ja julkaisisi tuotokset täällä. Hiljennetäänhän se siis yhteisvoimin.

Eräs kenties pohdittavan arvoinen asia pesiytyi mieleeni tällaisen kun näin

Lusikoita. Hylättynä vakiopolkuni varrelle. Yrittääkö joku jättää minulle viestiä? Tahtoisiko joku kertoa minulle jotakin? Tai käänteispsykologisesti: onko minulla tärkeitä sanoja saneltavana? Asioita, joita tahtoisin kertoa, mutta en saa aikaiseksi kun merkityksellisiä lusikkapinoja.

Here we go again...

Euroviisut, mikä täydellinen tekosyy. Lyöttäydyin siis mukaan iloiseen joukkoon sukulaisia, kavereita ja jänniä uusia ihmisiä; kannustamaan Moldovaa voittoon luonnollisesti! (sykähdyttävät tonttuhatut, yksipyöräisellä ajava keijunainen ja keltavihreät taustavalot KYLLÄ kiitos) ihmismassaa tuli ja katosi, kaiken kaikkiaan yleinen tunnelma pysyi kuitenkin turvallisen sienipitoisena. Ja kaikesta tästä seurasi varmasti unohtumaton tungetaan-nelistään-nukkuilemaan-kulmasohvalle.

Joku ehdotti kuvien ottamisessa salamaa, mutta oikeastaan kukaan ei edes tahtoisi nähdä liian selviä kuvia..

Jalkojaa.. Niitä olisi ollut lisääkin.

Viisaimmat lähtivät jo hyvissä ajoin kauas pois.

Pääsin lentämään! (pääsin myös melkein putoamaan, väistämättömiä varjopuolia)

Kun sohvalta loppui tila kesken. Huomaa kaikkien ihannoima luu.

Mikä oli se demoni, joka tappoi uhrinsa istumalla päälle?

Viattomasti nukkuu (huomaa hiipivät jalat)

Lopulta tyttöjen suosikki oli kumminkin ylipörröinen lutuisuus

Kaiken lisäksi

• Tapasin taas mahdottoman hienoja ihmisiä.
• Löysin myös uuden lempi-ihmisen (olen suuren suuri hartioiden hieronnan ystävä...)
• Kyydit kotiovelta ja kotiovelle. En valita, en sitten yhtään.
• Selvitimme Heidelbeere Mirtillo -mehupurkin salaisuutta
• Haastoimme vähintään jokaisen nauttimaan wasabi-pähkinöitä
• Nukuttiin (lattiapaikasta taistellen)
• Ja tietekin syötiin (= lukumääräisen pieni tyttöjoukkio söi, muut vikisivät)

Tästähän voisi tulla tapa! Haastan ainakin kaikki jännäilemään ennen lähtöäni kaukaisille maille.

"it iz alwayz hugs time"

Kummallisesti on alkanut Blogger sensuroida tekstejäni: syö ilmeisesti liian kohauttavat pois. Kyllähän minä ymmärrän kirjoittelun "hallinnan menettämisestä" ja sitä seuraavasta "vastuun puuttumisesta" joitakin järkyttävän.

Mutta uusi päivä, uusi filosofia. Tämän päivän ajatuksiini vaikuttavat kirjaston poistohyllyllä minua odotelleet ihanuudet "10 ajatusta ajasta" sekä "Pieni halauskirja". Ensimmäisen avulla voisin oppia aina muodissa pysyvän tavan: jokaisen hetken elämisen kuin viimeisen. Taito on hyvä hallita viimeistään silloin, kun geenitestin avulla osataan sanoa tarkkaan minä ajanhetkenä pääset seniilien iltapäiväretkelle ja hautaustoimiston jonotuslistalle.

Arkoja aiheita, pakollisia ajatuksia: mitä jos saisit parikymppisenä kuulla ettet elä neljääkymppiä pidemmälle? Tiesithän myös, ettei tällainen perimän testaus ole mitään tieteisfantasiaa, vaan jo tänä päivänä avoin vaihtoehto maksavalle asiakkaalle.

Suloisempia pohdintoja aiheutti kirjoista toinen. Jos ei sen ulkoasullinen hellyttävyys jo pakota ahmimaan, lupaa teos vielä  halausterapiainstituutin jäsenkirjaa: lupaa harjoittaa haliterapiaa. Oma personal spaceni on olematon ja halaus aina maistuvaa. Ilahduttavaa on nähdä varsinkin nuorilla ihmisolennoilla tervehdyshaleja. Toisaalta pitkää, lämmintä, ihailevaa, rohkaisevaa, rakastavaa halausta saa harvoin edes läheisimmiltä ystäviltä. Kiehtova ilmiö; pitäisikö minun seuraavan kerran jotakuta halatessani vain jäädä roikkumaan, rutistaa lujempaa.

"Drugs, gimme drugs, gimme drugs"

Olen vakuuttunut siitä, että mikä tahansa voi olla huumetta. Ensin vain tahdot sitä, sitten himoitset, lopulta ajatuksesi eivät enää tavoita mitään muuta. Pakkomielle sanovat toiset, riippuvuus sanon minä. Tästä uudesta kaverista ei ehkä ole mitään fyysistä haittaa, mutta tunne siitä, että menettää itsensä hallinnan on vähintäänkin hämmentävä.  (ja samalla toki aika mukava, jos ei ole hallintaa, ei ole vastuuta?)

Itse olen kehitellyt pienen ihastuksen riisikakkuihin. Mutta oikea voimalla palava himoni kohdistuu jonnekin muualle.

Varastan mummosi kurkkupastillit. Ja pureskelen tavalla, josta ihmiset lähelläni saavat korvien vihlontaa.

Toinen kohua aiheuttava aine elämässäni on malarialääke. Tai mahdollisesti sen puute. Rationaalisen pohdinnan ja satunnaisilla pikkuihmisillä tehdyn gallupin tulokset voisivat ihan hyvin olla samoja. Miten itse päättäisit jos vaihtoehtoina olisivat malaria, puolen tonnin lähes turvalliset lääkkeet ja pillerit, joiden tarjoaman sivuvaikutusjoukkion ylpeitä edustajia ovat muun muassa painajaiset ja psykoosi.

B-vitamiini kuitenkin auttaa torjumaan hyttysiä. Voisin ottaa vaikka kuurin erästä b-vitamiinia, pantoteenihappoa. Sen vaikutuksia ei oikein tunneta: ehkä minulle kasvaa siivet.

"I see your true colours"

Niin paljon väriä ja kaikkea ihastuttavaa löytyy ympäriltä jos vain tarpeeksi tiirailee. (Eikä useimmiten tarvitse edes niin tarkkaa katsella, kunhan vain vastustaa silmäluomien ainaista tarvetta valua kiinni) Lämpö on tullut ja sulattanut ikiroudan. (Tästä seurauksena myös sulaneita, vapautuneita myrkkyjä leijailee ympärillämme: ne tekevät keväästä niin huumaavan)

Tahdon toreille ja marketeille, ihmisten keskelle, haistettujen makujen sinfoniaan. Voisin myös tahtoa karkkia.

Kaikkien pitäisi tehdä vaihtokauppa: ottaa auringolta vähän valaistusta ja antaa sille kaiken maailman negatiivisuudet (miten vähättelevältä voikaan kuulostaa) poltettaviksi. Tai antakaa negatiivisuudet minulle; käyn hautaamassa ne samalla kuin kuoppaan omani. Eihän se helppoa ole, edes kaikesta ikävästä luopuminen (jokaisessa asustaa suuren suuri omistushaluinen hamsteri) mutta lupaan pyhästi pitää niistä hyvää huolta. Jätetään ne sinne pitämään omia juhliaan ja haetaan sitten talven pimeimpänä hetkenä takaisin.

Ehkä suunnaton ihastukseni kaikkea kohtaan johtuu tästä: Rakkauden Ruusuja eli epäilyttävän oloisia kelluskelevia teenlehtiä. Kovin hyvää oli joka tapauksessa, teenlämpöiset (suunpolttavat?) suositteluni!

"Ei ole toista kammon veroista nautintoa."

Kauheasti tahtoisin päästä Clive Barkerin novellikokoelman Veren Kirjat 2 kimppuun. Erityisesti teoksessa kiinnostaa novelli Kammo. Leffanhan olen nähnyt ja kovin pidettävä se on, mutta en usko, että Barkerin sujuvaa kieltä saa täysin käännettyä toiseen taiteenlajiin.

Leffan ja novellin aiheena on nimenkin vihjailema pelko. Aihe on minulle kovin läheinen: minustakun tuntuu, etten oikein osaa pelätä. Ehkä jo elämäni ajanjakso on vain suhteessa liian lyhyt: jossain vaiheessa kohtaan jotain joka sytyttää pelon lampun mukavan turvalliseen pimeyteeni.

Tuntuu kuin etsisin jotain tasapainoa vaurioittamaan. Jos näen onnettoman laitapuoleisen pompanneen metron alle, tahdon nähdä lähempää. Jos lenkkipolulla näkyy pilaantuva linnunraato, menen ottamaan kuvia.

Myöntäkää nyt: tekstuuri on aika mielenkiintoinen.

Ja suhteeni kauhun kaikkiin muotoihin on ollut vinksallaan siitä lähtien kun aloin Joulupukin sijaan uskoa Stephen Kingin maagiseen ylivaltaan. (Tämä elämäni suunnan muutos taisi tapahtua kun olin yhdeksän)
Tästä lähtien pelko on ollut jotain harvinaisen herkullista, shokeeraava raakuus taas helpommin saavutettava korvike. Jo jokin aika sitten sain käsiini ei-ihan-Anttilasta sarjaan kuuluvan leffan Faces of death. Sisäpiirit huhuavat sen sisältävän aitoja, ihka oikeita kuolemia. En ole vielä katsonut aarrettani; odotan paljon, en tahdo pettyä. Tahdon järkyttyä.

Sairasta täytyy sanoa. Jos jossain järjestettäisiin julkisia hirttäjäisiä ja sähkötuoli-istuntoja, menisin liian varmasti katsomaan. Mikä osa sisälläni on vioittunut? Mikä osa sisältäni puuttuu ja on saanut haitallisesti mutantoituneen korvikkeen?

"I'm afraid that time is running out"

Pitämällä silmät auki voi jo nähdä ensimmäisiä merkkejä siitä. Tästä jostakin, joka saa kulumattoman ajan loppumaan kesken. Eikä sovi unohtaa tulisia suihkulähteitä, jalat alta vieviä tuhatjalkaismattoja ja kahdeksasosiin jakautuvia meriä. Maailmanloppuhan se tulee: ota lähin avaruusjuna planet b:lle! (Vai oliko tässä nyt käsillä universuminloppu? Joka tapauksessa aina kannattaa olla ensimmäisten joukossa pakenemassa..)

Jos nimittäin rakastetuimman suuryrityksen roskakorista bongaaminen ei ole merkki maailmanlopusta, mikä sitten?

Näyn synnyttämä hämmennys sai minut pohtimaan toistakin ristiriitaa. Tulevaa kuukautta, joka ei koskaan lopu, mutta jonka aikana en saa mitään tehtyä. Kuukautta, jonka takana on henkilökohtainen maailmanloppuni. Yksi maailma loppuu antaen tilaa toiselle. Odotan pelkoa, odotan lopputekstien tuomaa "what next" -kammoa. Odotan hetkeä, jolloin kaikki huomaavat aikani vuotavan peruuttamattomasti sähkölaitteiden päälle. 

Luulisi kaiken elävän sen huomaavan, varjon piirittävän ja imevän niidenkin ajan.

Niin, kuulkaas nyt huolestuttavat olotilat: mä odotan.

Täysin aiheeseen sopimattomasti katsastelin elokuvan (500) Days of Summer. Hienoa elokuvateknistä leikittelyä: toisaalta jos kiinnittää huomiota kuvaustekniikkaan ja poikkeavaan kronologiaan ei elokuvalla tarinallisesti voi olla oikein mitään arvoa. Muutama vinkeä ja tuore huomio tekeleeseen oli kuitenkin saatu; olihan imelänsokerisen genreleffan päähenkilöksi valittu tyttönen, joka pitää rakkautta ihmisen tekaisemana terminä.

"The Last House on the Left"

Ajattelin seitsemää ikävuotta lähentelevän koiraotukseni kärsivän jo harmaiden karvojen painosta, mutta oletukseni osoittautuivat niin vääriksi. Debi se vain poti kotipaikkamasennusta: päästessään takaisin tutuille kulmille, ei kahden ja puolen tunnin metsänvaltaaminen enää tuntunut missään Itsekin onnistuin yllättämään itseni: tahtotila homeenraiskaamaan ja ajoittain vaaralliseen asuntoon yltyi kovin. Sillä oli tarjota jotakin mitä nykyisellä kultakalamaljalla (huom. ovat laittomia) ei ole: tilaa ja annos yksityisyyttä.

Missä on ihmisen koti? Ei varmasti paikassa, johon on sattunut sijoittamaan maallista omaisuuttaan. Koti taitaakin olla enemmän tunnetila: ihan missä tahansa tunnetkaan itsesi onnelliseksi, siellä se kotikin lymyää. Se kulkee mukanasi välillä piilotellen, mutta kummallisissa paikoissa se kaivautuu haudastaan säikyttelemään.

Se muuten suojelee minua. Harkitsisin vakavasti uudelleen ennen kuin jäljittäisin itseni brutaali murha mielessä. Tuolla kärpän katseella tappaa. Koko sielun vangitsevasta kuvasta kiitämme ammattivalokuvaaja-ainua.

                                                                                           

"You tell anyone who'll listen but you feel ignored"

Ihmiset ovat kovin menettäneet sen (uskoni on vahva: kyse on juurikin menettämisestä, ei ainaisesta olemassa olemattomuudesta). Eivät kaikki, mutta suuri enemmistö kuitenkin. Taidon luoda kuvia ja tunnelmia. Taidon sitoa itsensä muihin näkymättömällä langalla. Taidon antaa toisille kuitenkaan omastaan luopumatta. 

Tässä nyt kovasti yritän viitata keskustelemiseen.

On kovin harmillista tuntea puhelevansa itselleen. Kummasti sitä tuntee jankkaavansa, jos toisen vastaukset typistyvät lyhyen ytimettömiksi "juu" "ok" "lol" "niimp".  Onko ongelma minun? Saa sanoa suoraan jos selittelyni ei iske. Mutta jos tosiaan keskustelutaidoista puuttuu oikeiden lauseiden rakentaminen ja jatkokysymysten esittäminen.. Ja tämähän siirtyy sitten vielä kaiken lisäksi reaalielämään... Olisiko syytä järjestää terapiaistuntoja? Heiteltäisiin hernesäkkiä ja jokaisen vuorollaan täytyisi vastata edellisen lausahdukseen.

En toki yritä teilata kuuntelun merkitystä. Mutta jos kuunneltava ei haluaisi vastauksia, voisi hän puhua vaikka puulle.

                         on muuten hieno puu.

Aion jatkaa loputonta selittelyäni kunnes toisen osapuolen vuorovaikutustaidot riittävät edes minun hiljentämiseen. JA niille, joiden omatunto ei nyt upottanut bambutikkuja kynsien väliin: olette loistavia, älkää koskaan taipuko, älkää koskaan lopettako!

Sanojen ja kommunikaation valtaa siis. Ja yksin hihitteleminen on muutenkin niin kauhean epäilyttävää.

Pikkuruinen maailmankaikkeus

On rakastettavaa, kuinka kuuden ketju osoittaa toimintansa elävässä elämässä. Kuinka tuttuja ihmisiä tuntuu ilmestyvän kuin kärpässieniä homeisesta katosta. (oletkos koskaan tiiraillut kylpyhuoneesi kattoa?) Ilmiö on samanaikaisesti turvallinen ja jännittävä. Tuntevatkohan kaikki oikeasti koko piskuisen biosfäärimme muun eliökunnan vai kasaavatko ihmiset vain ympärilleen kaltaisiaan?

Pieni on myös kauhuelokuvien salainen maailman. Katsastelin tutun turvallisessa, mutta kuitenkin jännittävässä seurassa elokuvaisen Scream 4. Tunnistin vähättelemättä joka ikisen intertekstuaalisen viittauksen, jonka elokuva katsojalleen heitti. Muuta antia metaelokuvallisella, parodioivalla kauhukomedialla (jonka tekijöiden silmissä suolistus on selvästi taas tulossa muotiin) ei ollutkaan tarjota. Viihdyttävyyttä kuitenkin lisäsi kesken leffaa iskenyt teatterin tärinä; atomipommi jossain päin Eurooppaa, ei voi tietää.

Ja maailman saa kutistumaan lentävällä apuvälineellä. Olotila tällä hetkellä on aika epäuskoisen onnellinen. Tämä on nyt yhtä konkreettista kuin äskettäin otettu kuumeisia vilunväreitä aiheuttanut rokote. Tiedossa mukaisa ilmasto, ruokaa ja lisää ruokaa, paikallisten elämää, seikkailu jokaisen kulman takana, vastoinkäymisiä (joita voi lyödä naulalla päähän) riippumattomuus ja ennen kaikkea



VAPAUS
VAPAUS
VAPAUS

(vapaus vaikka toistaa tätä ikuisuuteen)