Juuri silloin kuin ei missään maailman nimessä olisi suotavaa, iskee pahimmanlaatuinen kirjallisuushekuma. Yhtenä osasyyllisenä voidaan pitää Stephen Kingin haastatteluja sisältävää, ilmiasultaan käsittämättömän rumaa, mutta sisällöltään sulokasta teosta Paljaat luut. Profeetta se puhuu kauhusta ja kirjoittamisesta, uskollinen fanityttö taas tatuoi kallonsa sisäpinnalle jokaisen sanan.
Kaiken lisäksi tahtoisin luoda, jos en omaa kirjallisuutta niin ainakin jotain tekstiä. Luovan kirjoituksen kurssi teki hyvää, mutta sen jälkeen aika on taas mennyt piiloon. (ja piiloleikit ovat jotenkin pelottavia: eikö siinä vallitse molemminpuolinen paniikki, jossa etsijä pelkää jäävänsä ikuisesti etsimään ja piilossa majaileva, ettei koskaan tule löydetyksi) Jopa sisäinen runotyttöni pitää väkivaltaista mielenosoitusta sisälläni: nyt olisi aika mennä niitylle istumaan ja rapsuttamaan syväluotaavia kauneuksia kaarnan kuvioinnista.
Ja sitten tuo ilkikurinen tyttönen tulisi ja julkaisisi tuotokset täällä. Hiljennetäänhän se siis yhteisvoimin.
Eräs kenties pohdittavan arvoinen asia pesiytyi mieleeni tällaisen kun näin
Lusikoita. Hylättynä vakiopolkuni varrelle. Yrittääkö joku jättää minulle viestiä? Tahtoisiko joku kertoa minulle jotakin? Tai käänteispsykologisesti: onko minulla tärkeitä sanoja saneltavana? Asioita, joita tahtoisin kertoa, mutta en saa aikaiseksi kun merkityksellisiä lusikkapinoja.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti