"Ei ole toista kammon veroista nautintoa."

Kauheasti tahtoisin päästä Clive Barkerin novellikokoelman Veren Kirjat 2 kimppuun. Erityisesti teoksessa kiinnostaa novelli Kammo. Leffanhan olen nähnyt ja kovin pidettävä se on, mutta en usko, että Barkerin sujuvaa kieltä saa täysin käännettyä toiseen taiteenlajiin.

Leffan ja novellin aiheena on nimenkin vihjailema pelko. Aihe on minulle kovin läheinen: minustakun tuntuu, etten oikein osaa pelätä. Ehkä jo elämäni ajanjakso on vain suhteessa liian lyhyt: jossain vaiheessa kohtaan jotain joka sytyttää pelon lampun mukavan turvalliseen pimeyteeni.

Tuntuu kuin etsisin jotain tasapainoa vaurioittamaan. Jos näen onnettoman laitapuoleisen pompanneen metron alle, tahdon nähdä lähempää. Jos lenkkipolulla näkyy pilaantuva linnunraato, menen ottamaan kuvia.

Myöntäkää nyt: tekstuuri on aika mielenkiintoinen.

Ja suhteeni kauhun kaikkiin muotoihin on ollut vinksallaan siitä lähtien kun aloin Joulupukin sijaan uskoa Stephen Kingin maagiseen ylivaltaan. (Tämä elämäni suunnan muutos taisi tapahtua kun olin yhdeksän)
Tästä lähtien pelko on ollut jotain harvinaisen herkullista, shokeeraava raakuus taas helpommin saavutettava korvike. Jo jokin aika sitten sain käsiini ei-ihan-Anttilasta sarjaan kuuluvan leffan Faces of death. Sisäpiirit huhuavat sen sisältävän aitoja, ihka oikeita kuolemia. En ole vielä katsonut aarrettani; odotan paljon, en tahdo pettyä. Tahdon järkyttyä.

Sairasta täytyy sanoa. Jos jossain järjestettäisiin julkisia hirttäjäisiä ja sähkötuoli-istuntoja, menisin liian varmasti katsomaan. Mikä osa sisälläni on vioittunut? Mikä osa sisältäni puuttuu ja on saanut haitallisesti mutantoituneen korvikkeen?