Kino Engel on paikoista hienoin: hämyisä, piilotettu pikkuteatteri. Sainpa jopa ilman suurempaa tuskaa suostuteltua itselleni seuraa Espanjalaista kaksi ja puolituntista taidedraamaa katsastamaan (toisilla vain on hyvä elokuvamaku). Liioista hyvistä lähtökohdista johtuen tekniikka petti ja lehvanen peruttiin. Uudesta kokemuksesta riemastuttavasti rikkaampana (unohtamatta tietenkään niitä ilmaislippuja) oli suunta pakko ottaa suureen kaupalliseen teatterikompleksiin ja elokuvaan Never Let Me Go.
Leffanen tuli, hiipii mukavan suloisella alullaan ja iski sitten poralla takaraivoon. Katsoja laitetaan samaistumaan henkilöhahmoihin, hymyilemään heidän kanssaan, toivomaan. Vaikkei toivoa ole. Pyörityksen jälkeen lopputekstien kelatessa ei kykene kuin tuijottamaan ruutua: puhtaalla yksinkertaisella tarinankerronnalla sinut on shokeerattu, täriset vieläkin. Ei järkytetty mullistuksilla tai sokaistu erikoistehosteilla (näitä yhtään väheksymättä!) vaan viety toiseen maailmaan hyvin hallitulla kokonaisuudella ja omaperäisellä, mutta realistisella ajatuksella.
Eikä tämä edes ollut yksin minun tulkintaani: jos kaksi ihmistä on näin voimakkaasti vaikutettu, kannattaisihan se käydä varmuuden vuoksi omin silmin tarkistamassa?
Väristyksestä toiseen. Taas nähtiin kuinka joukkovoimalla kannattaa olla liikkeellä. Kakut saa ainakin halvemmalla ja ilman huhujen mukaan ahminnasta seuraavaa heikotusta. Ja kun kakku on hävitetty olemattomassa ajassa, aikaa keskustelulle jää enemmän. Saatan toistaa itseäni, mutta mikään ei ole kaikissa asteikoissani korkeammalla kuin kommunikointi: jutustelusta filosofiseen väittelyyn.
Viimeisestä ajatuksestani voisin kertoilla loputtomiin, ja ehkä joskus kertoilenkin. Nyt tyydyn pyyntöön: kaikki nousevat ylös nyt, nappaavat elämänsä draaman kainaloon ja vievät sen roskiin. Liikesarjan toteuttamisessa auttaa se ylimainostettu keskusteleminen ja positiivisten puolten kirurgimainen poimiminen.
Kyllä me siihen pystytään, eikös?
Niin hyvää kakkua
VastaaPoista