Ajattelin seitsemää ikävuotta lähentelevän koiraotukseni kärsivän jo harmaiden karvojen painosta, mutta oletukseni osoittautuivat niin vääriksi. Debi se vain poti kotipaikkamasennusta: päästessään takaisin tutuille kulmille, ei kahden ja puolen tunnin metsänvaltaaminen enää tuntunut missään Itsekin onnistuin yllättämään itseni: tahtotila homeenraiskaamaan ja ajoittain vaaralliseen asuntoon yltyi kovin. Sillä oli tarjota jotakin mitä nykyisellä kultakalamaljalla (huom. ovat laittomia) ei ole: tilaa ja annos yksityisyyttä.
Missä on ihmisen koti? Ei varmasti paikassa, johon on sattunut sijoittamaan maallista omaisuuttaan. Koti taitaakin olla enemmän tunnetila: ihan missä tahansa tunnetkaan itsesi onnelliseksi, siellä se kotikin lymyää. Se kulkee mukanasi välillä piilotellen, mutta kummallisissa paikoissa se kaivautuu haudastaan säikyttelemään.
Se muuten suojelee minua. Harkitsisin vakavasti uudelleen ennen kuin jäljittäisin itseni brutaali murha mielessä. Tuolla kärpän katseella tappaa. Koko sielun vangitsevasta kuvasta kiitämme ammattivalokuvaaja-ainua.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti