"I'm afraid that time is running out"

Pitämällä silmät auki voi jo nähdä ensimmäisiä merkkejä siitä. Tästä jostakin, joka saa kulumattoman ajan loppumaan kesken. Eikä sovi unohtaa tulisia suihkulähteitä, jalat alta vieviä tuhatjalkaismattoja ja kahdeksasosiin jakautuvia meriä. Maailmanloppuhan se tulee: ota lähin avaruusjuna planet b:lle! (Vai oliko tässä nyt käsillä universuminloppu? Joka tapauksessa aina kannattaa olla ensimmäisten joukossa pakenemassa..)

Jos nimittäin rakastetuimman suuryrityksen roskakorista bongaaminen ei ole merkki maailmanlopusta, mikä sitten?

Näyn synnyttämä hämmennys sai minut pohtimaan toistakin ristiriitaa. Tulevaa kuukautta, joka ei koskaan lopu, mutta jonka aikana en saa mitään tehtyä. Kuukautta, jonka takana on henkilökohtainen maailmanloppuni. Yksi maailma loppuu antaen tilaa toiselle. Odotan pelkoa, odotan lopputekstien tuomaa "what next" -kammoa. Odotan hetkeä, jolloin kaikki huomaavat aikani vuotavan peruuttamattomasti sähkölaitteiden päälle. 

Luulisi kaiken elävän sen huomaavan, varjon piirittävän ja imevän niidenkin ajan.

Niin, kuulkaas nyt huolestuttavat olotilat: mä odotan.

Täysin aiheeseen sopimattomasti katsastelin elokuvan (500) Days of Summer. Hienoa elokuvateknistä leikittelyä: toisaalta jos kiinnittää huomiota kuvaustekniikkaan ja poikkeavaan kronologiaan ei elokuvalla tarinallisesti voi olla oikein mitään arvoa. Muutama vinkeä ja tuore huomio tekeleeseen oli kuitenkin saatu; olihan imelänsokerisen genreleffan päähenkilöksi valittu tyttönen, joka pitää rakkautta ihmisen tekaisemana terminä.