Ei akkiliikkeita

Hanoin liikenne on ,ilman sen julmempaa ilmaisua, kaoottista. Moottopyorien kautta skootterien kautta mitaikina kaksipyoraislaatuja sita onkaan maara on hilliton. Liikennevaloja on kylla joissain kohdin, mutta itse liikenteesta tata ei huomaa. Ainoa keino paasta tien yli on kavella seesteisen hitaasti ja antaa kulkuvalineiden ohittaa ymparilta. Valilla (eli aina) tuntuu kuin nastapyorat ohittaisivat varpaat viiden millin etaisyydelta.

Toinen huomattava seikka kaupungissa on kauppojen totaalinen puute. Katukojuja kylla loytyy, mutta kylman limun ja sipsipussin metsastys on silti haaste. Ilmeisesti paikalliset sitten ostavat kaiken toreilta ja marketeista. Ja minakun ehdin jo tottua ymparivuorokautiseen kauppassakayntiin JA korvikeminuttupastilleihin. 

Koska taala on lampoisa, sisatilat ovat paivanaikaan suositeltavia. Senpa takia (arvaakohan joku jo) taytyi menna kokemaan paikallinen.. leffateatterikulttuuri! Elokuvaiseksi valikoitui ei liian suuria ennakko-odotuksia herattanyt Priest 3D. Tekele kuitenkin osottautui mielenkiintoiseksi: vanjoha elementteja oli sekoitettu niin paljon, etta lopputulos maistui tuoreelta. Olihan siina jostain syysta Alastair Reynoldsin mieleentuova maailma  postapokalyptisine scifi-kaupunkeineen.

Lampotila hipoo neljaakymmenta (tuntuu hipovan viittakymmenta) ja viidentoistaminuutin kavelyn jalkeen on aina pakko pysahtya. Valilla juomaan, valilla jaatelolle, toisinaan ruokaistelemaan. Olen aika ylpea monipuolisesta napostamisestani:  olemme Vietnamissakin syoneet erittain paikallista babmunuudeli-keittoa, hampurilaismattoa seka hienommassa italialaisessa pienina annoksina pastaa.

Niin ja loputtomasti jaateloa, pirteloita ja kakkuja.. Menenpa hakemaan lisaa.

Purema, joka kutittaa

Koska matkustaminen on vaan niin ylitsepaasemattoman mukavaa, ei turhaa aikaa viittinyt Laosissa tuhlailla. Eli toisin sanoen, koska koko maa tulvi ja siistinoloinen guesthoussimme paljastui bedbugsien majapaikaksi (ei kiva), piti sita itkupotkuraivareiden saattelemana ottaa taas lahin kulkuvaline kauas pois. Kauas pois tarkoitti talla kertaa Vietnamin paakupunkia Hanoita. Ja kulkuvalineena toimi kahdenkymmeneneljjan tunnin ajan hammentava nukkumabussi: mukava se oli vain jos oli hyvin pieni. Onneksi toiset ovat.

Koska suunnitelmissa on matka-aikaa lyhentaa, voidaan jaljella oleva aika kayttaa hyvissa rahoissa mukaisasti elellen. Kuitenkin mukavuuden ylitti aidon matkailijaelaman maistaminen: yopaikkana dormi, jossa ihan tosi nukkuu muitakin ihmisia. Sosiaalisuus nayttaa olevan kaikille arkipaivaa, itselle se taas on jannittavan pelottavaa. Kokemukset ovat olleet vain hyvia, kavimme syomassakin mukaisan montrealilaisen tyttoisnaisen kanssa. Yritan selvasti sanoa, etta uusiin ihmisiin tutustuminen on mahtavaa, mutta myos yksityisyys arvossaan.

Ikavoin teita kuin eukalyptys-pastilleja, ja te tiedatte kuinka roihuavan palava on himoni niihin. Tuntuu myos, kuinka matkakuume seuraavaan pidempaan reissuun nousee jo taala. Nyt sita tietaa niin paljon enemman, osaa tehda huomattavan maaran asioita niin loputtomasti paremmin.

Lahdetaan siis,  matkaan!

TUK-TUK!?!

 Kallista ilmansaastehengitysta. Jos jatetaan valiin.

Kavin vaihtamassa rahaa kiinalaisella torilla. Soin vietnamilaisessa hienomman luokan ravintolassa. Tiirailin suuren Mekongin yli Laosiin. Ja yha vain olen Thaimaassa. Odottamani sadekausi nayttaa vihdoin olemuksensa: uiminen vaikuttaisi kaikista katevimmalta ratkaisulta siirtya paikasta toiseen. Ehka aamulla huomaa joen tulvineen ja guesthoussimme muuttuneen veneeksi.

Ihan pian matka jatkuu sinne Laosiin. Olen alitajuntaisesti tainnut saastella kulttuurishokkiani sinne. Siela sitten ollaan koyhassa valtiossa luonnon keskella ja katulasten saartamina. Ties vaikkei koko maassa olisi yhtaan Mcdonaldssia. (Vaikkemme ole yhta ainutta kertaa kyseisessa ravintolaketjussa vierailleet, tuo keltainen suuri M-kirjain kotoisan turvallisen olon)

Minusta tuntuu, etta olen uponnut saastamissuohon. Vaikka hienoa tavaraa vilisee ymparillani, en mene vaihtamaan epaviehattavia paperilappusiani niihin. Toisaalta, koska kaikkea mita tahdon saa kaikkialta, voin saastaa rahani viimeiseen kohteeseen, katsoa rahatilannettani ja toivottavasti antaa sitten kaikille tahtotiloille vallan!

Niin, tahdon kylla etta rahaa jaa sinne Suomeenkin. Tai no tarkemmin sanottuna muihin osiin Eurooppaa..

Juhannus tuli ja meni (huomasitteko tekin?) ja pienen pieni kaipuu suomalaiseen juhlaan valahti. Olisin jopa vahaaehtoisesti voinut viettaa aikaa kesaisella mokilla, silla ehdolla, etta aurinko olisi paistanut ja sukulaiset eivat olisi olleet liian sekaisin. Grilliruoka (lue: maissi), hyva kirja, puoliaurinkoisa pihakeinu ja tuttu joki. Miksi se joskus on kuulostanut niin pahalta?

Ei silla etteiko taalakin suomalaista.. On hassu tunne kavella pain skandinaavista ravintolaa keskella ei edes niin valtavaa thaimaalaista kaupunkia. (ei, emme kayneet maistelemassa hernekeittoa). Lansimaalaisia kyseisessa paikassa liikkui kylla jonkin verran: vanhoja parhaat hetkensa nahneita miesihmisia kauniit thaittaret kasipuolessaan. Loin niihin (heihin) sivistyneen iljettyneen katseen.


Sade jatkuu (yltyy) ehka se saapuu huomiseksi sinne. Annan virheeni kuten itsenikin sen huuhdeltavaksi.

For the first time

Ensimmaisia kertoja, niita on tama matka taynna. Kaikista suurimapana ja tarkeimpana ja merkityksellisempana pidan kylla sita, etta mina kaikessa nuorekkuudessani paasin katsastelemaan k-18 elokuvaa! Kyseessa oli melkoisen yli-ikarajoitettu ja idealtaan kymmenestituhannesti nahty Roommate. Eika silla toki valia, etta lansimaalaisten ian arvioiminen on paikalliselle mahdotonta. Yksi elamantehtavistani on kuitenkin suoritettu.

Sitten muutama sana rahasta. Erikseen on reissaajat, jotka kitkuttelevat Intiassa kolmen euron paivabudjetilla. Jos edellisen kaltainen tilanne on olosuheteiden pakosta, ei kenellakaan ole kovin hilpeaa. Vahan ylimaaraista stressia paalle niin voi tilanteen sanoa olevan jopa aika antihilpea. Myonnan jopa itselleni nouseen koetilannestressia muistuttava ahdistus, huolimatta siita etta kyseessa eivat ole omat rahani tai rahojen olemattomuudet. Vaihtoehto ajoissa kotia ylpeytensa niellen (siihen mahdollisesti tukehtuen) kuulostaa huomattavasti miellyttavammalta kuin ulkomaailmassa vietetty pitka mutta synkka ajanjakso.

Kulkuvalinerakkauteni on kasvussa: mikaan ei ehka ole miellyttavampaa kuin junan makuupaikalla nukkuminen. Sellainen kapseloituminen.. Mukavan suojassa maailmalta

Myos luskuskaipuuni on nousussa. Vaikka sita on tottunut nukuksimaan ihan missa vaan tyksii sita pyyhekeista, peitoista ja lampimasta vedesta!

Lisaakin asiaa olisi, aika vain loppuu. Kuten niin usein.

"When I'm flying, it feels like anything is possible."

Eihan tuohon mitaan lisattavaa ole. Ja lennan mielessani aika usein.

Lainaus on elokuvaisesta Green Lantern. Aivan kylla, Thaimaan paakaupungin leffateatterien valloitus jatkuu. Elokuva oli taynna hienoja lainauksia. Tapahtumauniversumi oli myos kovin kiintoisa: jopa niin toimiva etta sinne voisi sijoittaa lisaakin elokuvaa. Mielallaan kylla ehka ihan pikkuisen syvallisempaa: nyt kun sinne oli tungettu kovin tavanomainen supersankariraihna.

Keskustassa kiertely tarjosi myos pahaa mielta: taas se sopivien, halpojen, ja niin kauniiden vaatteiden paljous.. Tulemme viela takaisin kaupunkiin tahan ja olen antanut itselleni luvan. Budjetin salliessa hylkaan reissukaverini ja vallottaudun valitsemaan hienoimpia korkeavyotaroisia farkkushotseja ja vyollisia pantterimekkoja. Jos kayttaisin vaikka parikymmenta euroista, olisi loppuelaman vaatteet paketissa..

Hassua kuinka paivasta Bangkokista ei oikeen jaa enempaa kateen: itselle kaikki olisi uutta ja jokainen kirjan kansista tuttu nahtavyys nakemisen arvoinen. Tuolle toiselle kaikki on liiankin tutun turvallisen kotoisaa. Voisi olla hassuista liikuskella kera jonkun toisen ensikertalaisen...

Asiasta toiseen. On muuten kovin pidettava olotila kun sinuun (sinapassiivi kuulostaa pahalta) luotetaan. Ja koska mukavaa tunnetta tahtoo luonnollisesti lisaa, ei ole muuta vaihtoehtoa kuin olla entista luotettavampi. Kuulostaa kovin hyvaisalta elamantehtavalta.

Virheet oven osaomistusinnon piikkiin.

"Lunch Time"

Ja taas tien paalla tuli aikaa kulutettua. Halvin loydetty looginen matkustusvaihtoehto osoittautui kovin luksukseksi. Parhaiten taman osoittivat bussista loytyneet peitto ja evaat. Tasta ihastuneena sita saattoi kaariytya nukkumaan (yrittaa vaipua jonkinlaiseen koomaan) lampimana ja syoneena. Sitten kello yhdeksan yllatys. Kahdenkymmenen minuutin lounastauko! Kuvittelin vasynein mielien bussin pysahtyvan evaiden syonnin ajaksi. Mutta niin vaan marssimme taukotilaan, josaa poytiin tarjoiltiin oikeen maukasta paikallista ruokaa. Mikas siina. 

Bangkok on mukaisa kaupunki. Kosteus jai matkalle ja pelkka kuumuus jai: ilmastoon tottuminen kay siis viela katevammin. Lisaksi pelkkien muiden lansimaalaisen lisaki paikallisiakin nakyy! (muuallakin kuin kauppiaina ja taksikuskeina) Tosin majoitumme erityisesti reppureissaajien suosimalla alueella ja sen huomaaaa.

Kun kerran suurkaupungissa on, mutta hinnat ovat olemattomat, on vain yksi asia tehtavana. Elokuvissa kaynti. Kavimme alle neljan euron kappalehintaan tiirailemassa Suomeen ajankohtana tuntematon rantautuvat Super 8 ja X-Men: First Class. Ensimmainen oli nimekkaasta tekijatiimista, hienosta miljoosta ja jopa mukaisasta ideasta huolimatta pettymys. Liian siloiteltu, liian nuorille tarkoitettu. X-Men taas oli kaikkea mita odottaa saattoikin. Aivotonta, mutta hyvan nakoista ja viihdyttavaa.

Lisaksi jokin aika sitten tuli ravintolassa oleiltua ja muutaman hedelmajuoman hinnalla tiirailtua Johnny Deppin tahditama Blow. Huumehoyryinen tositapahtumiin perustuva elokuvainen oli kovin laadukas ja koskettava. Katsoisin sen mielellaan jopa uudelleen, paremmalla keskittymiskyvylla.

Niin, kylla sita Kaakkois-Aasiassakin lehvasia katsoo. Miksei lomalla ulkomaillakin voisi tehda sita, mista kovin kovin paljon pitaa kotosalla? Asiaan liittyen minua kovin harmittaa etten ole ehtinyt sulkeutua mukana kuljettamaani (painavaan) kirjaan Ajan Pyoran kahdenteentoista osaan The Gathering Storm. Lukemani ensimmaisen luvun perusteella siela odottaisi tuttu maailma, tutut hahamot, tuttu tarina. Aina hetkittain antaisin todella paljon jos saisin muuttaaa kirjan maailmaan. (Lisakommenttita enklanniksi osa on siis 12. Suomennos taitaa olla numero 26. Paljon hyvaa kirjaa kiitos ahkeran jo edesmenneen Robert Jordanin.)

Huomasin, etta neljasosa reissustani on jo paketissa. Olen siis siela ennenkuin huomaattekaan!

Virheet heitan pastillivieroitusoireille.

Paiva jona kengat katosivat

Autiohkolla rannalla kavellessa jossain vaiheessa tulee halu menna lilluttamaan varpaitaan vedessaKatevimmin tama kay ilman kenkia. Joten yksinkertaisella paattelytoiminnolla sita riisuu kenkansa ja jattaa ne hiekalle; toki sopivan kauas vesirajasta ettei nousuvesi yllata.

Kaiken kalojen metsastyksen ja merimakkaroiden kiusaamisen jalkeen sita ihan tosi tahtoo kauas pois suolaveden tuoksusta. Ranta on jo tayttynyt ihmisista, mutta ei se mitaan, kylla kaksi paria kenkyja erottuu vaaleaa taustaa vasten. Neljannen tarkistuskierroksen jalkeen yksinkertainen looginen paattely rojahti alta kuin suosikki keittiotuolini: jalkineet olivat kadonneet.

Omien mielitettyjeni kohtalo kylla kummeksutti: merkkikengat ne olivat, mutta niin kuluneet etta taman huomaaminen vaati tyota ja tarkkuutta. Kaveruksen japanilaisilla kengilla taas oli ihan oikeasti arvoa: ehka kurja lurjus varastelija oli ajatellut yhden parin katoamisen aiheuttavan liikaa epailyksia...

Usean tunnin seka varvastossujahdin jalkeen palasimme rannalle ja siela ne piilottelivat. Meriveden tayttamat, hiekkaiset ja entista kehnommassa kunnossa, mutta silti: omat kenkani. Kylla minustakin olisi mukaisaa heitella ihmisten omaisuutta mereen, murinaa.

Toisaalta kenkajahti ajatuksena aika hulvaton..

Toinen sattumus seurasi omasta olemattomasta suunnistustaidostani. Olin noin 20 metrin paassa syrjaisesta asumuksestamme kun paatin olevani taysin totaalisen eksyksissa. Sattumalta tormasin kuitenkin aikaisemmin tapaamaamme suomalaiseen (yllattavan harvinaista) miesihmiseen. Ystavallinen olento lupasi majoittaa minut. Olin jo aikaisemmin kuullut kyseisen asumuksen hienoudesta; fakta, etta minulla oli oman asumuksemme avain toki vahan hairitsi, mutta pehmea sanky vei aamuyosta voiton. Paastyamme perille ymmarsin tunteneeni avustajani noin tunnin. Mita jos se paloittelee, raiskaa ja tappaa? (huomaa jarjestys) Kuitenkaan mitaan ei tapahtunut, kaveruskin oli paassyt kampillemme ikkunasta sisaan ja itse sain hetken nauttia luksus huoneesta. Tama muistuttaa jo aitoa seikkailua!

Olisi ehka oikeasti ihan yhteisen hyvan nimeen hyva jos iso reissuporukka minut ymparoisi. Joten kaikki te, tulkaa tanne jookos.

Ja virheet taman ihanan, varisyttavan unenomaisen tosiseikan piikkiin: vietanpa 18-vuotis syntymapaivaani poikaystavasienen kera Pariisissa.

Ja ilmastointina ikkuna..

Matkustus on ollut viimepaivien teema, juoni ja sisalto. Matkustuksella tarkoitan paattymattomia tunteja liikkuvissa laittessa. Malesiasta Thaimaan puolelle siirrtyminen tapahtui kehnonluokan junavaunussa. Ja kestoa taipaleelle oli mannertenvaliset lennot ylittava kolmetoista tuntia. Kylla siina itsehillinta ja karsivallisyys kasvaa.

Ja Thaimaan rajakylasta matka jatkui pelkkien paikallisten kansoittamassa junassa. Penkit olivat yksinkertaisesti puiset, ilmastointina toimi ikkuna. Sen sai joko auki tai kiinni. Toisin sanoen paikkoja vilhlova tuuli ja tukehtuminen olivat mahdollisuudet.

Mutta mitka maisemat! Koko kahdeksan tuntia olisi jaksanut tiirailla autenttista Thaimaan maaseutua: paikat, joissa juna pysahteli olivat niin pienia, etta kartaltakaan niita ei loytynyt. Ja kun aikansa saattoi kuluttaa myos nukkumiseen, lukemiseen tai musiikkiin sulkeutumiseen, alkoi yhteensa yli kahdenkymmenen tunnin junailu tuntua lyhyelta.

Ja sitten tiimin toisen osapuolen pakkomielle: saari. Saarelle toki paastiin, mutta kuvat autiosta paratatiisirannasta voi unohtaa. Matka taittui paperinohuilla patjoilla varustetulla nukkumaveneella: juhlat olivat siela kaunnissa ennen paatin lahtoakaan. Saari itse toimii samalla periaatteella: loppumattomat erityisesti brittien, aussien ja jenkkien kansoittamat partypartyt.

Erityisesti nyt Full Moon Partyjen aikaan kaaos on loppumaton. Paikallisten kanssa poydilla tanssiminen, maalilla leikkiminen ja tulihyppynarun ihmetteleminen ovat toki kerrassaan viihdyttavaa ajankulua. Mutta bilettajien paljous, alkoholin virtaaminen ja kaikki ne roskat laittavat kylla ahdistamaan.

Toivottavasti paasen pian takaisin oikeiden ihmisten ilmoille johonkin kaupunkiin. Vaikka Pariisiin.


Virheet vesipuhvelien ja merimakkaroiden kustannukselle. Niita on taalla kyllastymiseen asti joka nurkassa.

Kolmesataa jyrkkaa porrasta...

Johtivat hindulaiseen temppeliin. Suuri luola ymparilla oli kuin Avarasta Luonnonsta: valo pulppusi ylhaisista aukoista, mutta pimeys piteli nurkkia. Eraassa luolassa kaiteettomat vinksallaan kulkeneet portaat veivat tuntemattomaan. Oi kun sinne olisi paassyt, naky oli kuin rakkaasta Tarusta Sormusten Herrasta.

Temppelien ja luolien ymparistokin oli kovin viihdyttava: kalantuoksuinen (pidettava eiko totta?) karppiallas, kiltinoloinen kulkukoira (joka kaikkien muiden paikallisten koirien tapaan naytti ihan Debilta!) seka apinoita. Villeja apinoita, jotka ihmisiin tottuneina vilahtivat suurena pesueena jalan vieresta.

Minusta alkaa ihan pikkuhiljaa minimaalisesti tuntua silta, etta saatan olla tottunut ilmastoon. Valilla kylmasta ilmastoidusta sisatilasta poistuttaessa kuuman ja kostean yhdistelma on jopa miellyttava.

Lisaksi kahden kayttamamme hostellin (sijaitsevat n. 50 metrin sateella) ymparisto alkaa tuntua tutulta! Osaan ehka vahan jopa suunnistaa taalla. Voi tata onnea.

Budjetista sen verran, etta itsellanihan se kestaa mukaisasti. Tiimin toisella osapuolella sen sijaan.. yksinkertaisesti valttamatta ei. Vahan ahdistavaa: toisaalta on janna yrittaa elella budjetilla, mutta toisaalta jatkuva miettiminen ja halvintakin halvemman etsiminen on rankkaa.

Kaiken kaikkiaan, kaupunki on jo kotoisa. Kaipaisin vaan teita tanne jakamaan identtisen ajatusmaailmamme.

Kirjuutusvirheet nettikahvilanmetsastysstressin piikkiin.

Materiaonni, jota en koskaan saavuttanut

Tama paiva se kului tursimoinnin merkeissa. Lumpurin Twin Towerssit tuli katsasteltua, joku maailman korkeimmista rakennuksista vaatimattomasti.

 Elintasoero tuli huomattua: toisaalta vaelsimme vain oljymiljonaareille tarkoitetussa ostosparatiisissa: Gucci, Prada, Fendi.. Ei kovinkaan pitkalti taman jalkeen vastaan asteli epatoivoisenoloinen mies, joka noyrasti pyyteli rahaa bussilippuun kotiiin. Lipun hinta euroina n. olematon. Kuulema oli monta paivaa rahoja yrittanyt kokoon saada. Jos vahemman olisi budjetilla matkustanut niin jopa kylmasydaminen mina olisi rahojaan luovuttanut.

Itse sain kokea olemattomat eurohinnat tavallisille ihmisille tarkoitetussa kenties kymmenen kertaa itakeskuksen kokoisessa ostoskeskuksessa: kalleimmatkin vaatteet olivat hintaluokkaa viisi euroa, kovin kauniita sai muutamalla kolikolla. Kaikki koot nayttivat sopivilta, olisin tahtonut yhden kaikkia malleja. Muuttta kun ei tieda budjettia eika jaksa kantaa ja saa jostan muualta ja blaa.

Pohdin toki jatkuvasti mita toisin teille sinne kotiinpain...

Yollinen rukouskutsu on kovin hieno (huolimatta siita, etta sain kuulla sita entisessa kotilassani hyvin paljon) kuitenkaan se, etta olemme muslimimaassa, ei nay taallaa niin kovin selvasti. Alusvaatemainonta ihan yhta epailyttavaa kuin sielakin. Valilla tuntuu kovin.. Kiinalta. Kauniita aasiattaria ravailee korkeissa koroissa ympariiinsa (kun itse nayttaa radiaktiivisen sateilyn uhrilta).

Ja on rottia! Seka torakoita. Kovin riemastuttavaa. Ilman sarkasmia.

 Kirjoitusvirheet omistan talla kertaa turvonneille jaloille (piti kavelle vaikka julkisilla olisi ihan mukavasti paassyt)  

Sanoinko jo etta ikavoin?

Protestiksi lahin bussi ja kauas pois

Oli siis tarkoitus siirtya pois ainaisen liikkumisen ikeesta, saapua saarelle nimelta Tioman ja jumittaa siela maarittelematon aika meditoiden.

Sing-a-poresta rajanylitys Malesiaan otti kuitenkin aikansa. Maailmanlopullisissa tunnelmissa kavelimme liikenneruhkaisen (voi kuinka lieva ilmaus) kadun vartta satojen muiden ihmisten keskella. Bussit ja henkiloautot aantelivat, mopoja sujahteli hengenvaarallisesti ohi. Kaikilla oli yksi suunta Malesian raja; ukkonenkin jyrahteli takanapain.

Pidin. Kovin.

Kuitenkaan emme sitten ehtineet sinne saarellemme. Paikoillekkaan ei voinuut jaada, joten otimme suunnan Kuala Lumpuriin (katsokaa kartasta, se on kaukana) tuntien ja tuntien bussimatka kuitenkin kaantyi reissun tahan astiseksi kohokohdaksi. Vaihetelin paikallisen pikkupojan kanssa karkkeja ja ihmettelimme mm. puhelimia ja mp3-soitinta.

Lisaksi otin aikaa itselleni ja sulkeuduin kuuntelemaan edella mainittua laitetta. Kuinka paljon tunnearvollista musiikkia voikaan olla?

KL on kotoisa kaupunki, liskoja ja kissoja taynna. Ja jokainen rakennus on silmakarkkia.

Kaipaan kuitenkin paljon! Kun kerran aikaa ajettelemiselle on auennut, olen ajatellut paljon. Hyvia ajatuksia, vain hyvia ajatuksia.

Mitakohan te ajattelette?

(Kirjoitusvirheet jalkeen keskiyon nautitun valtavan kiinalaisen ruakamuksen nauttimisen piikkiin)

Asvaltti on samanlaista kaikkialla..

Tervehdys rihmastoni..

Singaporelaisen hostellin ilmainen netti mmm... Pelkaaamani (miss tarvittavat painikkeet?) eristyminen ei sitten toteutunutkaan. Nettikahviloita on ja on paljon. Tekstarit ovat ihan tarpeeksi halpoja.

Paikka on mukava, seka kaupunki, etta hostelli. Nukumme neljantoista (14) hengen huoneessa kahdestaan. Ihan miellyttava ensimmainen yopaikka Euroopan ulkopuolella. Kaikki tuntuu olevan minulle ensimmaista kertaa. Jaksan siis intoilla mm. kaikesta. Olenpas varmasti hyvin rasittava jaadessani keskella autotieta tuijottamaan valoja ikkunoissa.

Olen toisella puolella maailmaa, kahdentoista tunnin lennosta selvinneena (ei ollut laheskaan niin pahja kuin huhuttiin)  Mutta kulttuurishokki, missa olet? Kaoottistahan taalla on, mutta vain vahan: liikenne Kreetalla oli pahempaa. Minusta ei  siis tunnu, etta olisin kulkenut kovinkaan. Olen yha oma itseni, mikaan ei ole muuttunut. Jalkani ovat omani, hiukset yhta takussa, ja ajatukset. Niita on paljon.

Valot ovat kauniita, hajut ovat kiehtovia, imen ymparoivaa maailmaa jokaisella aistillani. Mukaisia ihmisia on tullut vastaan: lentokoneessa aarettoman rikas ja aarettoman valloittava Indonesialainen naisihminen kertoili matkoistaan, ehdotti nahtavaa, varoitteli...


Frankfurt oli myos miellyttava. Kahden ja puolen tunnin lento sinne tuntui kuin metromatkalta keskustaan. Voisi kayda kaikki Euroopan kaupungit lapi.. Eikos vain?

Ei silla etteiko rankkaa olisi: viime suihkusta on ikuisuus, ruokapaikan metsastys oli pyorryttavaa  (kirjaimellisesti) ja lentomme siirtyminen ilmoitettu hammentavasti (eli ei mitenkaan).

Kuvia saatte joskus jostakin.

Ja voi kauhia, ikavoin kovin. En uskonut kykenevani kaipaamaan talla tavoin. Rakastan joka hetkea taalla, mutta jos ajattelen liikaa se iskee. Ainakin on hyva syy sitten tarpeeksi ihmeteltya tulla takaisin!

(kirjoitusvirheet laitetaan nestehukan piikkiin)

"Tonight we can truly say..."

"Together we're invincible."

Reppu on pakattu (melkein nyt ainakin) ja kaikki on valmista. Suurta koulureppua muistuttava kantamukseni makoilee tuossa valmistautuen olemaan koko elämäni seuraavat ajat.

Tarkoitukseni irrottautua tästä oravanpyörästä (tai hamsterin; oravien paksu häntä kun tuppaa jäämään pinnojen väliin) koki kuitenkin karun tappion, kun ymmärsin, etten oikeastaan halua irrottautua siitä yhtään mihinkään. Toisin sanoen ikävöin teitä jo nyt, olette huomattavan tärkeitä synapsien toiminnalle aivoissani, elämälleni siis toisin sanoen.

Tahdon lähteä kovin paljon.

Uusi kulttuuri kiehtoo, samoin kun luontosarjoista tuttu maisema. Ajatus vapaudesta on lohdullinen, itsensä tunteminen ja havainnoiminen eri tilanteissa tulee tarpeesen jatkoelämässä.

Mutta en etsi enää mitään määrittelemätöntä suurempaa, sen olen löytänyt jo. Siinä puolessa vuodessa, jonka ajan olen hallittua karkaamista suunnitellut, olen oppinut avaamaan ja sulkemaan erilaisia valoja ja näkemään ja pyörittämään asioita niiden hehkussa. Kriittisyys muiden elämäntyyliä kohtaan on kovin karissut (vaikkei tilalla välttämättä ole noussut arvostusta) ja ankaruus omaa itseään ja tekojaan kohtaan laimentunut (vaikkei tämä välttämättä näy reaalielämässä). Tiedän mitä tahdon ja vaikka en tietäisikään.. kyllä se siitä.


Joten jatkakaa kuten parhaaksi näette, mutta muistakaa, että jossain pisteen keskellä ei mitään läheisyydessä, teitä ajatellaan.

Ystäväsieni/Tyttöystäväsieni kiittää, kumartaa, vaihtaa ruusut rahaksi ja tarjoaa kaikille mansikkapirtelöt.

Like Child's Play

Aina kun saa elämäänsä jotakin uutta, pitäisi vanhan arvostuksen kasvaa, eikö niin? Lasten leikkiä.  Kun uusi koiranpentu tulee taloon, alkaa vanhemman otuksen rauhallisuutta (ja mahdottoman hienoa kykyä pitää hampaat ominaan) arvostaa. Paitsi ettei ihan: ihmiset tuppaavat viskaamaan vanhan pois ja mahdollisesti itkemään sen perään kun se on kerran jo katuojaan maatunut.

Mitään uutta juttuista, on se sitten koiranpentu, uusi ystävä tai vallan mahtava automaattinen lantunpilkkoja (laama-agilityn hengessä) ei kannata siitä sikiävää iloa polttaa loppuun ja siirtyä uuteen vaan lämmittää positiivisuudella kaikkia elämänsä osa-alueita. Näin onni kestää ja kantaa kauan ja pitkään. Etkä kulje päiviäsi näyttäen tältä:

Onneksi peli ei ole pöydältä alas viskaistu vaikka aluksi sulkeutuisitkin vain uuden onnesi kanssa maailmalta. Maatuneen ystävyyssuhteen DNA:sta voi vielä rakentaa uuden. Vanhat muotit ovat vielä tallella: jos niistä valitsee parhaat, hakkaa ehkä hieman uuteen malliin ja täyttää sitten ääriään myöten, voi kaikki vielä palata, tulla takaisin entistä parempana. Joten kannattaa tervehtiä sitä joskus niin tuttua kasvoa väkijoukossa. Kannattaa mennä kellariin kaivamaan unohtuneita.

Minäkin kaivoin ja löysin. Tällä hetkellä on vaikea ymmärtää miten elin hetkeäkään ilman. Löytämäni uudet onnet tuntuvat entistä sykähdyttävimmiltä vanhan ystävän jakaessa niitä kanssani.

"Make this go on forever"

En nyt tahtoisi kirjustaa mitään tuhannesti kuultua sateenkaaren päästä tai turvaverkosta. Mutta nyt kun ne on sivulauseeseen piilotettu, voin myöntää niiden olevan totta. Elämä on parempaa silloin kun siitä voi näyttää paloja toisille, vertailla, vaihdella, pitää pukuleikkejä. Nähdä itsensä sängynpäädyn peilissä, muttei yksin.

Viime päivät ovat olleet täytettyjä; kerroksellisesta kakustani pursuaa kaikkea maukasta. Miksen ole ennen näin toiminut: kauhiaa kun tarvitsee kuvainnollisen kuolemantuomion ennen kuin saa itseään niskasta kiinni. Niskassani on kyllä kovin vähäisesti nahkaa, joten ymmärrettävää tuo vaikeus.

Joskus on niin hauskaa, että ei edes näytä siltä.

Voisin antaa päivilleni ja elämälleni nimen. Kohtaamisia.

Minne tahansa menetkin, joku aina tarkkailee. Huomaa myös nostalginen yläastemiljöö.

Hautajaiset? Vai nukkumisrituaali?

Kesä, alkuperäinen rihmasto. Tykkään.


Uskonnollisen juhlamme helatorstain vietin niin kuin kuuluukin: nukkuen pois suuren osan. Kunnioitettavat seitsemäntoista tuntia. Tämän ajan kuin lopunkin tunnelma oli kovin unenomainen. Unenomaisuus tarkoittaa loistokkaita unia, jotka ovat todellisuutta, niin uskon.

Kaikkien pitää kuitenkin jatkossa ottaa huomioon se polyamoristinen puoli minussa. Törmäsin tähän sulokkaaseen otukseen ja nyt se tulee kulkemaan piilotettuna takkini sisään minne tahansa menenkin. Se on osa minua enemmän kuin vasen jalkani.

Kaiken elämäni (myös nukkumisen) olen kuorruttanut hyväkkäillä liikkuvilla kuvilla. Espanjalainen Biutiful oli karuudessaan kaunis, elokuvateknisyydeltään viimeistä piirtoa myöten hiottu, mutta kuitenkin karmaisevan aito, todenmukainen.

Paljon odotuksia herättänyt The Machinist jäi hyvästä (psykologisen hämmentävästä) ideasta huolimatta päähenkilön luisen olemuksen ihailuksi/kauhisteluksi. Tai ehkä omaa väsymystään ei ymmärtänyt vuoden unettomuudesta kertovan leffan kaikkia hienouksia?

Aukko sivistyksessä taas tukittiin tekeleellä Scott Pilgrim vs. the World. Se oli vallan mahtava komediaksi. Ja kun ottaa huomioon, ettei komedia koskaan voi olla kovin hyvä, putoaa tämäkin elokuvainen keskinkertaisten kastiin. Jos kuitenkin rentoa ja viihdyttävää etsii, voi yhtä hyvin kokeilla tätä.


"Anyway, this cake is great"

"Killing time that I left behind"

Harvinaisen hienosti asiat aina välillä kieltäytyvät pysymästä käsissä. En nyt tarkoita kovin negatiivista ja luhistumiseen johtavaa keittiöveitsen varpaille tiputtamista, vaan yksinkertaista sylillistä kirjoja, jotka pääsevät vierailulle ympäri lattiaa. Nehän voivat aueta kohdalta, jolta et niitä koskaan olisi osannut avata. Voi myös olla että joku mukaisa ihminen tulee ja kerää ne sinulle.

Omalla vastuulla, kannattaa kokeilla ja antaa kaiken valua otteesta..

Vähän konkreettisemmin siis: ajan loppumisen takia kaikki vaatimatonta puoltatoista kuukautta Kaakkois-Aasiassa koskeva suunnittelu on lipsunut kätösistä. Lipsunut olemattomiin: varmuutta edes siitä, mikä on suunta ensimmäisen kohteen Singaporen jälkeen, ei ole. Toisaalta myös kotoisassa Suomessa vaasin päänpäällä tasapainottelu eli asioiden siisteihin pinoihin laittaminen sujuu yhtä mallikkaan sirpaleita tuottavasti.

(Mihin kaiken aikani valutan?)

Mutta ei se mitään: jännittävyys, spontaanius ja asioiden hoituminen niin kuin on tarkoitettu ja tarkoitus  (kohtalonuskoisuutta? kovin sympaattista) ovat avainasanoja tässä ovien täyttämässä ulottuvuusesa jota elämäksikin kutsutaan.

Asioiden saaminen on totta tosiaan kivaa; olisi kerrassaan hurmaavaa joskus saada tällainen.