Like Child's Play

Aina kun saa elämäänsä jotakin uutta, pitäisi vanhan arvostuksen kasvaa, eikö niin? Lasten leikkiä.  Kun uusi koiranpentu tulee taloon, alkaa vanhemman otuksen rauhallisuutta (ja mahdottoman hienoa kykyä pitää hampaat ominaan) arvostaa. Paitsi ettei ihan: ihmiset tuppaavat viskaamaan vanhan pois ja mahdollisesti itkemään sen perään kun se on kerran jo katuojaan maatunut.

Mitään uutta juttuista, on se sitten koiranpentu, uusi ystävä tai vallan mahtava automaattinen lantunpilkkoja (laama-agilityn hengessä) ei kannata siitä sikiävää iloa polttaa loppuun ja siirtyä uuteen vaan lämmittää positiivisuudella kaikkia elämänsä osa-alueita. Näin onni kestää ja kantaa kauan ja pitkään. Etkä kulje päiviäsi näyttäen tältä:

Onneksi peli ei ole pöydältä alas viskaistu vaikka aluksi sulkeutuisitkin vain uuden onnesi kanssa maailmalta. Maatuneen ystävyyssuhteen DNA:sta voi vielä rakentaa uuden. Vanhat muotit ovat vielä tallella: jos niistä valitsee parhaat, hakkaa ehkä hieman uuteen malliin ja täyttää sitten ääriään myöten, voi kaikki vielä palata, tulla takaisin entistä parempana. Joten kannattaa tervehtiä sitä joskus niin tuttua kasvoa väkijoukossa. Kannattaa mennä kellariin kaivamaan unohtuneita.

Minäkin kaivoin ja löysin. Tällä hetkellä on vaikea ymmärtää miten elin hetkeäkään ilman. Löytämäni uudet onnet tuntuvat entistä sykähdyttävimmiltä vanhan ystävän jakaessa niitä kanssani.