En tahdo olla häntä

.. Ja tämänpä takia kaikenmaailman hännittely on suureellisen epäkohteliasta ja  epäasianmukaista. Hän-pronominin käyttö antaa puheelle yleensä liian jyrkän ja virallisen sävyn. "Tänään olisi oppilasraukka äxän esitelmä, mutta _häntä_ ei nyt näy." Tietenkin hännäksi kutsumalla voi jollain kierolla tavalla korostaa toisen auktoriteettiasemaa tämän itse epäollessa paikalla. Kuitenkin tällainen seläntakananuoleskelu on jokseenkin turhaa eikä hyödytä ketään. Jopa vanhempien herrasnaisten ja rouvasmiesten teitittely tuntuu paljon luontevammalta. Siinä on tehokas, suora ja puheeseen sopiva tapa osoittaa kunnioitusta. Hän taas voisi aivan hyvin olla arkielämässä se ja kaikenmalliset siimahännät voisi jättää kirjojen sivuille ja teeveen eeppisimpiin monologeihin.

Aasinhäntää voimme kipittää joulukortteihin. On aivan mahtavan ihanaa, että niitä on tullut paljon. Suurin osa vielä kahdella nimellä varustettuina. Täällä maaseudun puolella (lue: Espoo) myös ensilumi on ainakin kolme senttiä paksu. Usva nousee merellä ja kaikkialla on vaan niin kaunista. Ostoskeskuksissa ihmiset mönkivät kuin luottokortilliset zombiet, mutta eihän minulla mitään materialismia vastaan ole. Suklaatia on jo nyt saanut melkein liikaa, ainoastaan joulutee puuttuu mukista.

Joulukuusta ei ikävä kyllä ole (mutta ensi vuonna tulee olemaan, samoin kun joululauluja soittava ovikello), mutta joulumieli alkaa olemaan sopivan kohotettu. Ei ihan lapsuuden -päivät-laskettu-jo-elokuusta -tapahtuma, mutta ainakin perhosentoukat se on mahahappoon saanut seikkailemaan.

"All of the bells ringing out for christmas"

"I'm singing goodbye to the year before"

Hurtsien joululaulu ei ole kovin jouluinen, mutta annetaan anteeksi koska Hurts.

Tämä vuosike ei ole ihan vielä lopussa, mutta malttamattomana tahdon kuitenkin väsäillä pähkinänkuori-postauksen. Aina uuden vuoden alussa ihmiset lupailevat kaikenlaista päämääränään paras ja upein ja uskomattomin vuosi ikinä. Nopeallakin kelauksella minun upea ja uskomaton ja paras (kuin myös pelottavin ja stressaavin) vuoteni kävi toteen.

• Jokaisen nuoren unelmatyöpaikat puhelinmyynti ja hampurilaistyöntekijä tulivat täyttämään cv:tä. (Edellinen toivottavasti jatkuu uuteen parhaaseen upeimpaan ja uskomattomimpaankin vuoteen). Käsittämättömän stressaava omega-3:sten myynti työnantajien huohottaessa verikoirina niskaan jätti traumaattisen jäljen sieluuni. Ei nykyinen hamppareiden myyminen tauottomasti, ruuhka-aikoina työntekijävajeessa ja huonolla tuntipalkalla myöskään herkkua ole, mutta ihan ikioma raha, työkokemus ja mahdollisesti kivat työihmiset korvaavat sen.
• Osin noilla itse hankituilla rahoilla toteutettu kuukauden seikkailu Aasiassa. Ilman holhoojia alaikäisenä. Laosilainen pitsa, Khao San-roadin pad thai ja Kuola Lumpurin monorail jäävät monille unelmiksi ikuisuuksiksi
• Samassa reissussa selvisin fyysisesti ja henkisesti terveenä bipolaarisesta matkakumppanista. Maailman maksimaalisin stressi siis jo koettuna. (kiitos kaikille, jotka paisuttivat puhelinlaskujaan tekstiviestimaratoneihin kanssani)
• Tykästyin, ihastuin ja rakastuin. Jos asian voisi kuvata päätöksenä, olisi se elämäni paras.
• Muutin kolmesti. Viimeisimmällä kerralla pois vanhempien ikeen alta ikiomaan kotikoloon.
• Selvisin ensimmäisistä yo-kirjoituksista. Henkisestä ja fyysisestä terveydestä en tässä vaiheessa sano mitään.
• Täysi-ikäistyin. Ja vietin synttärini unelmamatkalla Pariisissa.
• Sain uusia tuttavuuksia ja ihania uusia ystäviä.
• Katsoin monta mukaisaa elokuvaa, söin paljon suklaatia, tein onnistunutta lasagnea ja pipareita (eli ei loppuelämää nuudeleilla!), keskustelin henkeviä, ikkunashoppailin sekä kävin keikoilla kera olemassa olevien parhaiden ystäväihmisten
• Pääsin vihdoinkin leffafestareille, Espoo cine ja Night Visions liittykööt vuosittaiseen perinteeseen
• Hankin hiiriä ja menetin hiiriä. Tajusin, että kyseinen laji on jyrsijöistä hienoin.
• Ja perustin bloginkin vielä!

Perään laittaisin kuvan jouluvaloista tai ihanasta sohvastamme, mutta kamera on ilmeisesti jossain ex-kodin nurkissa. Joulun taikaa ja kuvien kuvittelun riemua kaikille

All Is Well Under The Sun

Tiiraillessani itsenäisyyspäiväkkeenä "pukuloistoa" tajusin, että ensi keväänä on minunkin hetkeni. Saan hankkia ylimenevän kauniin mekon ja niin paljon kimalletta kun lautaselle mahtuu. Riparia kun en koskaan käynyt tai wanhoja tanssinut, jäi prinsessa-kermakakku-rusetti-pitsi-kangas saamatta. Valmistujaisissa vihdoin  olisi tilaisuuteni.

Juhlistani tahdon itseni näköiset. Alkoholia ei tarjoilla misään muodossa, mutta suklaan ja cokiksen loppumisesta ei ole vaara. Paikalla on rahansaamismielssä kaikki etäisetkin puolitutut ja ympärillä pörrää kaveri kuvaamassa hetkeä, jona läikytän kauniin valkoiselle mekolleni vesimeloonia. Illalla toivottavasti saa koottua  ystävät yhteen ja syötyä vähän lisää.

Syöminen on myös yhtäkuin joulu. Luvallisesti saa hankkia ylihintaisia konvehteja ja mussuttaa niitä ensin yksissä pippaloissa, sitten toisissa. Sen jälkeenpä voi ottaa jämät mukaan ja elää niillä ensi kevääseen. Materiahiirtä sisälläni harmittaa kyllä suuresti lahojojen saamattomuus. Voin ehkä taktisesti joulunaikaan vedoten pyytää uutta kallista laskinta, mutta mitään turhaa ja onnelliseksi tekevää ei taida savupiiåusta sisään tippua. Tätä puolta aikuistumisesta en varmasti tule sulattamaan koskaan,

Joulumieltä ei kuitenkaan kaada lahjattomuus eikä edes lumettomuus. Joulu on kuitenkin (heti pääsiäisen jälkeen) suosikkitapahtumani. Koti-ikkunalaudallakin on joulukynttilät loistamassa ei kenenkään ulkopuolisen silmille (aika korkealla kun ollaan)

Uusi kotikolo kyllä koettelee. Jääkaappi pitää pelottavaa hyrinä naksutusta ja palohälyttimen mukaan olemukseni pitäisi olla jo kovin ylikypsä. Kuitenkin positiivisuudet heittävät negatiivisuuksilla vesilintuja: näköala on upea niin valoisan kun pimeänkin aikaan, kylpyamme täyttä rakkautta ja alkovi täydellisen kokoinen sängylle. Sisustus on vasta vaiheessa, mutta olo niin kovin kotoisa.

Elämä on makoisaa, olisin mielelläni juuri tässä kolmen vuoden päästä.

The Urge to Hamb-urge-rs

Minusta maailmankirjoja järkyttävä vääryys on yhä useammasta hesburgerista puuttuva pirtelö. Eikö nyt mansikkaesanssinen maitojuoma pienelläkin hipulla maalaisjärkeä kuuluisi kaikkien ravintoloiden myyntilistan kärkeen? Ei siinä mitään, voinhan ostaa herkkuni mäkkäristä.

Hamppariketjussa työskentely on ollut kerrassaan jännittävää. Suomi24-varoituksista osa on totta osa ei: työkaverit eivät ole mitään sisäänpäinkääntyneitä diktaattoreja, mutta palkka on olemattoman huono. Mukavat asiakkaat ovat oikeasti jotain mahtavaa, ikävät asiakkaat voi puhelinmyyjäntaidoilla blokata aviokuoreltaan. Ikäviä väristyksiä tulee tehdessään virheen: vääränkokoisen cokiksen voi vielä sniikisti heittää pois, mutta rahastusvirheet sun muut hörpäkkeet pitää tunnustaa. Enkä vieläkään osaa tehdä turkinpippuripyörrettä ja meinaan antaa valkosipulidipin tilalle sinihomejuustoisen vastaavan. Mutta ehkä muutaman vuoron jälkeen perusjuttuset alkavat sujua. Ehkä?

Hampurilaiselämän nojassa sisustuskuume olisi aika kova. Tahtoisin tauluja, tyhjyyteen vieviä teitä ja kukkuloiden takaa nousevaa sumua. Kenties voisin teettää jotain tahtomaani liian lahjakkailla ystäväihmisilläni. Toisaalta hämmennyksen ja maailmankaikkuden täyttämä mieleni tahtoisi kauniisti kehystettyjä kuvia tähtien hautomoista ja hyrräävistä galakseista.

Samaan aikaan poden mahdotonta kotikuumetta, tahtoa vain möllöttää peiton alla ja olla onnellinen, ja kaukomaakuumetta. Tahtoisin takaisin Aasiaan kokemeen sen loppuun asti -vähemmällä stressillä. Tahtoisin Islantiin ja Irlantiin, Ukrainaan ja Liverpooliin

Huomasin myös päivänä eräänä, että pimeys ei enää ahdistanut. Olkoon pimeää, olkoon vesisadetta. Jos joulukuun ensimmäisenä päivänä voi vielä kokea auringon lämmittävän, kyllä sen pimeydenkin kestää. Jos joulukin on lumeton, voi laittaa verhot kiinni ja kuvitella, että ulkosalla on lunta.

Ja elokuvamusiikki tekee onnelliseksi. Clint Mansell ja Hans Zimmer = jumalolentoja.

"It's all about me.. (Deal with it)"

Rakastan kaikkien muiden tapaan itsestäni puhumista. Siksi päätin toteuttaa itseäni, etsiä Demi.fi:stä mahdollisimman tylsän gallupin ja vastailla siihe. Tuttuni tietävät jo kaiken ja tuntemattomille satunnaiset faktat ovat tylsiä. Ei anneta sen häiritä.

      1. Millä kirjaimella sukunimesi alkaa?

R

On muuten kovin miellyttävä sukunimi. Vaikkei kukaan sitä osaakaan lausua.
2. Pelkäätkö ukkosta?

En

Ukkonen on kaunis ja mielenkiintoinen. Mielelläni sitä tiirailen ikkunasta (mitkä turvallisuusohjeet)
3. Pidätkö mausteisesta ruuasta?

Joo

Voisin laittaa currya vaikka aamiaismuroihin. Myös mieto tulisuus on omnomnom. Vääränlaiset ruuat kuitenkin herättävät nirson puoleni kevyestä horroksestaan.
4. Onko matikka helppoa?

Ei

Palkitsevaa ja mielenkiintoista sen sijaan on.
5. Juotko teetä?

Joo

Harrastaisin teetä jos olisi varaa ja joisin sitä nykyistäkin enemmän jos jaksaisin keittää vettä useammin.
6. Entä kylmää kaakaota?

Joo

Play-kaakao on hyväkettä. Ja tavallinen kylmä kaakao jos vain on tehty jostain sokeripitoisesta kaakaojauheesta. Voisiko suklaajuoma millään mittakaavalla olla pahaa?
7. Paras kaakao mitä tiedät?

Kaakaopuun valkosuklaakaakao on kovin makoisaa.
8. Seuraatko Poliiseja (TV-sarja)?

En

Kaikki tosi-tv menee, mutten kyllä piiritä sarjaa intohimon kera.
9. Onko vauvat suloisia?

Ei

Ja niitä on maailmassa liikaa. Pikkukoirat ja – kissat ovat kaikin tavoin miellyttävämpiä, eivätkä vaadi ympärivuorokautista paapomista ensimmäistä viittä vuotta. Aiheesta voisin joskus kirjoittaa enemmänkin
10. Syötkö lihaa?

Joo

koska kala on lihaa. Soijakin maistuu niin lihalta, että luulisi senkin menevän mukana.
11. Kuinka usein putsaat korvasi?

Liian usein. Topz-puikot on kamu.
12. Onko kermaperunat hyviä?

Joo

Ruoka nyt yleensäkin on. Uita se vielä kermassa ja rasvassa ja sokerissa ja vehnäjauhoissa..
13. Onko kaupas kolmioleivät hyviä?

Joo

Jossain vaiheessa puoli ruokavaliotani koostui näistä. Erityisen hyväke on se papuja sisältävä merkki.
14. Onko 'koti kullan kallis' -sanonta osuva?

Joo

Keskivertoa enemmän matkustaneena (ainakin oletan) voin varmoin mielin sanoa, että koti on, tai ainakin sen kuuluu olla, arvostettu paikka. Jos kotona ei tunne oloaan kotoisaksi, on alku ongelmille istutettu. Ihan konkreettisesti koti irtaimistoineen on myös arvokas.
15. Monta planeettaa on avaruudessa?

Limes määrä lähentyy ääretöntä. Aina välillä on hienoketta syventyä ajattelemaan omaa pienuuttaan ja miljoonia muita planeettoja.
16. Katso lounaaseen päin, mitä näät?

Lounas on keittiössä, keittiössä päin on keittiö. (eheheh)
17. Minkä merkkinen puhelimesi on?

Samsung. Suloinen pinkki ja tunnearvoltaan suunnaton.
18. Tiedätkö kuka on Pentti Arajärvi?

Liittyy jotenkin politiikkaan. Sivistyneen minän toinen arvaus presidentin puolisolle olisi ollut urheilujuontaja.
19. Lempi eläimesi?

Jokirausku. Jos sellaisen joskus saisi.
20. Monta kertaa olet joutunut kotiarestiin?

En koskaan. On varmasti myös poikkeuksellisen tehokas kasvatusmetodi. Myös jälki-istunto on jäänyt kokematta.  Sain joskus ala-asteella huomautuksen siitä, että olin paikalla liian aikaisin.

"Well, I remember the sleepless nights"

Äidinkielen kokeeseen harjoitteleminen on kyllä mennyt mallikkaasti. Sukulointi, sukkulointi (Prismassa tulisi jotain käsittämätöntä eli ääretöntä eli avaruudellista) mikron metsästys, lenkkeily tyhjästä ilmestyneillä poluilla ja loppuneiden värikasettien sheikkaaminen viimeisten pisaroiden toivossa ovat vieneet ajan ja toivon Kielenhuollon kivijalan avaamiselta. Voisin tehdä palveluksen itselleni ja yrittää kirjoittaa terävää, analyyttistä ja kurttuisille opettajaihmisille menetettyä nautintoa tarjoilevaa asiatekstiä, mutta milloinka tekisin mitään itseni parhaaksi.

Unirytmi on eräskin asia, jonka lähipiiri määrittelisi pahenevaksi ongelmaksi. Jos kyse olisi alkoholista, olisin vaiheessa, jossa pidempi räkäläreissu maittaisi myös arki-iltoina. Joinakin kouluaamuina on pakko herätä yhdessä valtavirran kanssa. Pakko on pakko ja silloin on pakko. Kuitenkin, jos sananvalta on minulla yhtään enempää, en aamulla (lue: ennen kello kolmeatoista) tahdo olla herännyt, saati sitten liikkeellä edes osittaisedustavana. Aamuisin tapahtuvat aktiviteetit sitten vaihtelevalla omallatunnolla ammun riekaleiksi tai muuten vain nukun yli.

Onhan minulla puolustukseni. On mukava olla sellaisessa unirytmissä, joka tuntuu hyvältä. Aamulla (iltapäivällä) on virkeä ja toimintakykyinen, öisin taas inspiraatiokukkasia keräilevä runotyttö. (Tai vaihtoehtoisesti maailman parhaan pelin, Heroes of Might and Magicin armoton hakkaaja) Unitunteja tulee vaihtelevasti liian vähän ja aivan liikaa, mutta kuitenkin suhteellisen terveessä suhteessa. Kello kahdentoista valo on pehmeää, on ihana paistatella siinä mielellään lämpimän kaksoispeiton alla. Kello kymmenen valo ei ole yhtään samanlainen, menkää ja kokeilkaa.  Hedonisti sisälläni pitää mukavaa nukkumista suklaalevyn ylittävänä nautintona. Kuitenkin se on ilmaista, lähes vapaata väärinkäytöstä, koskaan tehoaan menettämätöntä, rentouttavaa ja terveellistä.

Poikkeuksellisella nukkumisella voi vielä taistella yhteiskunnan aikatauluja vastaan. Valita myöhäiset elokuvanäytökset ja yölinjojen bussit. Voisin perustaa nukkumiskultin ajatukseni taakse.

Viime yönä en saanut unta. Ei tämä unenrakastajallekaan ole tuntematon ilmiö. Kuitenkin tällä kertaa unettomuus oli erilaista, jännittävää. Ei normaalia väsymyksen puutteesta johtuvaa koomapyöriskelyä ja seinän rakojen katseella suurentamista. Tällä kertaa uni tuntui pelottavalta (kuinka saada itsensä kuulostamaan mielisairaalta, kirjoittaja huomauttaa taiteellisesta vapaudesta) ja välteltävältä.  Valojen sytyttäminen ja vaikka pilkkujen paikkojen opettelu oli vastaan taistelua vaativa houkutus.

Mistä lie tuollainen kammouni oli tullut patjojen väleihin seikkailemaan. Stressiä on helppo syyttää, mutta on sitä stressaavimmissakin elämäntilanteissa nukuttu oikein mukavasti. Onhan pitkän matikan kurssi kolmetoista huomattavasti hermoja kiristävämpi kuin kurssi mikä tahansa muu, mutta ei sitäkään poloista voi kaikesta syyttää. Yön yksinäisten hetkien loisteessa pläräsin myös piilotetut mietteeni ja totesin, ettei mikään vaivaa. Ehkä voin syyttää kylmyyttä. Kun hengittää pakastavaa huoneilmaa, saapuu kylmyys maksaankin.

Sitten vielä uinuvia pipareita. Olisi unenmallisesti nautittavaa tehdä pian lisää (vink vink vink.. )

"The ships have come to carry you home"

Kootut selitykset blogihiljaisuudesta

1. Suhteellisen spontaani muuttopäätös

(kuulostaa hyvältä selitykseltä, vaikkei oikeasti vie ihan riittävää aikaani juuri yhtään)

Huomasin tässä taannoin kuunnelleeni The Lord of the Ringssin soittolistan noin kolme kertaa putkeen. (yhteensä noin 90 kappaletta ja tunti jos toinenkin). Tekisi ihan liikaa mieli katselmoida elokuvaa tai/ja uusintalukea kirjat. Ainakin viimeinen on kuitenkin osoittautunut jonkinsorttiseksi ikuisuusprojektiksi. Varsinkin nyt kun uhkaava "solu ja perinnöllisyys"-kirjanen on nostettu pöydälle kuin kissa.

Ehkä jos lähitulevaisuudessa nostelisin sitä kissaa, ei tarvitsisi kirjoihin kajota. (Havaittavissa epäterve, harkintakyvyn poisimevä kissakuume.)

Sen muuton eteen en ole tietoisesti tehnyt muuta kuin taistellut Kelan ja erinäisten työnantajien kanssa (kansan uusi ja rakastettu hampurilaistyöntekijä on ihan pian rasvakeittimen takana). Pakkaaminen tuntuu sataprosenttisen kaukaa haetulta, vaikka ihan kohta pitäisi jo olla tavaramerta ohjaamassa oikeaan suuntaan. Kuitenkin kuunnellessani mainittua lotr-musiikkia ymmärsin, että olen tehnyt muuttopuolen henkisen työn. Itähelsinkiläinen vaahtomuovipatja on vain Harmaa satama, ennekuin laivat tulevat ja vievät minut horisontissa häämöttävään Espooseen.

"Lost and insecure"

Jokaisella ihmisellä on oma reviiri. Enkä nyt tarkoita "pysy kolmen metrin päässä tai lyön!!" -tilaa, vaan paikkoja, joissa ei tarvitse kiinnittää huomiota jokaiseen kadunkulmaan löytääkseen vielä takaisinkin; kaikin tavoin kotoisia ja tuttuja paikkoja. Kun kuljeskelen niin oululaisten kuin japanilaistenkin turistien seassa Helsingin keskustassa, tunnen itseni jotenkin suureksi. Vaikka kaupunkituntemukseni loppuu näköyhteyden Rautatientorin kelloon kadotessa, kovin monet paikat ovat kuitenkin minun.

Metro ainakin on minun. Korotettuine päätypenkkeineen ja huomattavan usein sekoavalla Siilitie-kuulutuksellaan.

Kuitenkin tällainen paikan läsnäolon (kovin New age henkinen määrittely) tunteminen lisää myös uusien paikkojen pelkoa. Yksikertaisenkin tien seuraaminen on pelottavaa, tietäkin voi kulkea kahteen suuntaa. Jos jonnekin on löydettävä tiettyyn aikaan, olisi kova hinku, reittioppaan ja google.mapsin selaamisen jälkeen, käydä tarkistamassa paikkojen olemassa olo tietyillä sijainneillaan myös reaalimaailmassa.. Jonkun toisen kanssa oleminen on aina helpompaa, vaikkei tällä olisi yhtään sen parempaa tietämystä paikkojen sijainneista. Lieneekö tämä osoitus nyt jostain pohjamutien alla pyörivästä itseluottamuksesta?

Ulkomailla uskaltaa seikkailla suuremmalla säteellä, eksyessään voi aina hommata taksin majapaikalleen. Vaikka sivukujilla aseistetut jengit saattavatkin osoittautua ongelmaksi. Kaukana omilta kulmilta seikkailunhalu (jonka määrittelen luonteeni isoksi osaksi) pääsee esille. Kotona se on turvallisesti paketoituna ja tuntemattomaan bussiin hyppääminen mahdottomuuksista suurin. Sitä voisi päätyä vaikka Ruskeasuolle, missä ikinä se lymyileekään.

Joku päivä otan onnettoman pokkarikamerani mukaan ja selaan kaikki reviirini ympäryskadut.

Maximum Halloween

Olen kovin iloisa siitä, että periamerikkalainen kurpitsojenkulutusjuhla näkyy vuosi vuodelta yhä voimakkaammin täällä kotolassa. Yön myöhäisempinä tunteina nurkan takaa ilmeentynyt Scream-asuinen olio aiheutti lapsekasta riemunkiljahtelua, koulun pukeutumiskampanja pakotti irrottamaan katseen rakennuksen seinäpaneeleista. Kaikista mahtavinta on kuitenkin viimeinkin pääsy halloweenihtaville leffafestareille: Night Visions Maximum Halloween 3011 oli kaikissa suhteissa olifantinkokoiset odotukset täyttävä.
Kolme ensimmäistä hienoketta olivat näkökulmasta riippuen komediaa ja karua kauhistelua vaihteleva Inbred, Israelin ensimmäinen genretuotos, mahtavasti nimetty Rabies sekä kaikkiin keksittäviin suuntiin häiriintynyt The Woman.

Festaritunnelma ei synny ainoastaan kenties kertaakaan Suomessa tai Pohjoismaissa nähdyistä, erikoisista, laadukkaista ja jollain tapaa pelottavista elokuvista, vaan myös sopivan vanhanaikaisesta teatterista; Kaisaniemen Maximista, sekä samanhenkisestä yleisöstä. On mainiota, ettei huomaa olevansa ainoa, joka brutaalille tappokohtaukselle nauraa. Asiaankuuluvaa on tietenkin myös taputukset siinä kohtaa, kun elokuvan kuvottavin ihmisolento seivästetään.

Tunnelma tiivistyi (myyntipöytiä = vähemmän tilaa = tiiviimpi tunnelma?) perjantaina yllätysleffan tienoilla. Juonikuvauksensa puolesta äärettömän epäkiehtova Attack the Block osottautui hurmaavan hauskaksi ja älykkään viihdyttäväksi. Myös valtavalta leffakankaalta katselmoitu bluray toi veikeyttä; filmikelat vain nössöille. Myyntipöydältä takavarikoitu, kofeiinipitoinen Itäitäsaksalainen suklaa sinetöi yön.

Viimeinen elokuvatekele osoitti festareiden monipuolisuuden. Rauhallinen ja ihmismielen tulkintaan keskittyvä Another Earth on kaikille suositeltava indie-helmi. Pienestä budjetista ja kunnianhiemoisista scifipalikoista huolimatta se on hyvännäköinen ja uskottava. Tärkeimpänä kuitenkin se tarjoilee ideoita, eivätkö suuret mielet pomputtele ideoita keskinkertaisten tyytyessä.. asioihin?

Ensi kerralla aion osallistua koko yön katselmointikierrokseen ja hankkia ecuadorilaisen vaihto-oppilaan kutistetun pään.

Ego sum puella

Kauhean kauheaa on, kuinka kaikki vaivalla hankittu tieto tulee salamannopsakkaa oksennettua pihalle. Reilu vuosi sitten latinan partisiipin perfektit olivat läpihuutojuttu, nyt yksinkertaisen lauseen väsääminen tai edes ymmärtäminen on kappaleista päähänsyöpyneiden lausahdusten aivottoman toiston varassa. Sama ilmiö on tapahtunut lopuissakin kouluaineissa ja jo unohdetuissa elämän osa-alueissa.

Katkera olen siitä, kuinka tällainen oppimismalli on päähämme pysyvästi syövytetty. En toki ole ollut katkera hyvien arvosanojen irrotessa ulkoa opettelulla ja välittömällä unohtamisella. Nyt kuitenkin lukion kääntyessä loppuaan kohden, häämöttää peloteltu tietomaksimin jälkeinen loppuelämän alamäki. Luultavasti tietämyksemme jollain alalla kasvaa (kuinka hyllyttää broilerinkoipireisiä Siwan eineshyllyllä), mutta aikamme yhteiskunnan yleisneroina on ohi. On annettava tilaa uusille, ei ole muksaa.

Harva kuitenkaan näyttää ärtymystään.

Eräänä iltana metrossa istui nyyhkyttävä tyttö. Mielenkiintoiseksi tämän tekee tilanteen harvinaisuus. Vaikka niin kovin usein on ihminen sekä suuren tunteen vietävänä, että matkalla samaan aikaan, kotiovestaan ulos astuttua näkee vain samanlaisella tylsällä ilmeellä varustettuja naamioita. Samaan aikaan ymmärrettävä ja käsittämätön on tämä ihmisten tarve peitellä: vaikkei tuntemattomien huomioista mitään haittaa ole, ei kukaan halua liikaa erottua joukosta. Varsinkaan osoittaa heikkoutta.

Minua puistattaa ajatella, kuinka metrotyttöä oli katsottu niin kummeksuen kuin vähän säälienkin, vaikka tämän silmät näyttivät vain vähän vuotaneita kosteammilta.

Ihmisten kyky näytellä on kyllä julmetun hyvä. Hetkelliset hairahdukset piilotetaan Metro-lehden taakse ja loppu tunnetila käsitelläänkin sitten kotisuihkussa lukittujen ovien ja pyhän suihkuverhon takana. Rankkaa pidemmän päälle.

"Does it feel better than love?"

Myöhäinen hurtsahtelu-ihannointi lienee paikallaan, oli sen verran makoisa keikka tuo. Ensinnäkin tapahtmassa sekoittuivat laulajan elegantti vähäeleisyys ja vastapainona mahtava valospektaakkeli. Transsiuduin siis sekä yleisöön vaivihkaa heitetyistä ruusuista kuin strobojen loppumattomasta välkkeestä. Mahtavuutta oli myös se, että hyppimisestä, mukana kiljumisesta ja edellä mainitusta transsista huolimatta missään vaiheessa ei pyörryttänyt tai korvissa soinut. Niin ja sitten vielä soittivat kaikki mahdolliset epälevyllä majailevat kappaleet. Melikes.

Keikkaseurasta kiitän Ainua.

Toinen kultturelli vierailuni ei sitten tuottanutkaan yhtä mukavaa tulosta. Koulun iik niin kauhea teatterivisiitti (=halvemmat liput tapetilla oleviin esityksiin) suuntautui tällä kertaa äärimielenkiintoisen oloiseen outojen opperaan; katseltavanamme oli HOMO!. Kaiken mahdollisen hypetyksen jälkeen odotukset toki olivat korkealla, mutta liian huonoon musiikkiin painottuva, epäselvän ja stereotyyppisen välillä pomppiva ja puuduttavan pitkä esitys vajosi huonoon keskinkertaisuuteen. Paljon enemmän pidin vaikkapa lukemattomaan samannimiseen venäläiseen klassikkoon perustuvasta Idiootista. Tai ihan mistä vain ryhmäteatterin ehkä kaavamaisesta, mutta aina ja joka kerta tappavan osuvasta ja hauskasta.

Jatkoin koulutoimintapainotteista elämääni myös änkeytymällä koulun minimalistisen liikuntasalin joogatunnille. Itse jo toista kertaa saman kurssin ottajana tiesin millaisilla erikoisuuksilla tahtoo opettaja ryhmäänsä aktivoida, mutta muiden ilmeiden seuraaminen oli kovin hupaisaa. Rennon rauhallisen, meditoivan ja itsenäisen venyttelyn sijaan painotus oli akrobatiassa. Minusta on hulvattoman hauskaa lennellä, mutta kaikki eivät mielipiteeseeni yhtyneet.

Itseäni kyllä kummeksuttaa miten joogan perusasennoista tavallisimman "koiran" pitäminen voi olla niin kivuliasta. Pitäisikö tunne pohkeiden repeämisestä liittää jotenkin huonoon kuntoon ja olla huolissaan omasta terveydestään? Ehkä herätä siihen, että suorittaa samaa liikunnankurssia kolmatta vuotta?

Olen varma, ettei rakkaus koskaan revi jalkalihaksiani irti.

"Sairainta psykedeliaa

on tajuta hetkittäin
hetket
joita ei heti tajunnut"

Timo Siikli, Sen kummempaa, 1991

Olenpa saanut jopa luettua. Pakkolukemista kylläkin, mutta siitä nauttien ja lisää himoiten. Ensinnä lukulistalla olivat runokokoelmat edellä siteerattu Sen kummempaa sekä Jani Niemisen Kodittomille koirille. Kirjat edustivat täysin erilaisia runouden haaroja: Siiklin teos leikittelee monilla runouden keinoilla luoden teoksen, jonka tunnelma on surumielinen ja ahdistunut, mutta josta on vaikea löytää yhtenäistä teemaa. Muun muassa intertekstuaalisuudella ja asettelulla pelaava teos tarjoaa eri mielentiloissa eritavoin avautuvia makupaloja. Niemisen teos taas kallistuu yksittäisten väläysten sijaan kertomaan yhden tarinan: tarinan miehestä ja hänen tavanomaisesta, ikävästäkin elämästään. Teos on oivaltava, mutta huonottavasti helpommin lähestyttävä ja avautuva kun Siiklin kokoelma. Miehinen näkökulma on selkeä ja naislukijalle kiintoisa.

Toinen luettu ja ajatteluttava teos on Leena Krohnin Valeikkuna. Lyhykäinen romaani ei sisällä selkeän selkeää juonta, mutta kuitenkin yhtenäisen kertomuksen vesitankissa kelluskelevasta filosofista. Kirja usuttaa lukijaa ajatuslähteelle esittämällä pohdintoja ihan kaikkia ihmisiä koskevista teemoista: olemisesta, todellisuudesta ja yhteiskunnasta. Mitään suunnattomia ahaa-elämyksiä se ei ainakaan minulle antanut, mutta viritti pohdiskelevaan ja asioita pidempään aprikoivaan mielentilaan.

Niinpä näin jäin pohtimaan erästä elämässäni kauan ollutta tunnetilaa, jonka sanoiksi pukeminen on ollut täysin mahdotonta. Kutsun sitä pimeäksi metsäksi, mutta nimi ei kerro olotilasta paljoakaan. Pimeä metsä on se tunnetila, kun ajattelen pääsiäistä vuosin takaa, yöllistä metsäkävelyä, Myllypuron täyttömäen takaa loistavaa energialaitoksen tornia. Se nousee pintaan kun ajattelen juhannusta silloin joskus, hautakynttilällä paistettuja vaahtokarkkeja ja väriä vaihtavaa ruusua. Se on sitä, kun mietin yöllisen koiranulkoilutuksen sävyttänyttä liian kovaa soinutta suomipoppia ja teemukillista sen jälkeen. Mukana se on myös kun palaan hetkiin, jolloin kuu on loistanut liian kirkkaana ja tähdet ovat tulleet lähemmäksi meitä.

Joihinkin hetkiin liittyy seuraa, toisiin ei. Kaikissa niissä kuitenkin on joko metsää tai pimeyttä. Joistain elokuvista nousee tällainen tunnelma -ei ole merkitystä edes sillä onko elokuva nautittava vai ei- metsän keskellä kaarteleva auto saattaa riittää. Kaikkiin hetkiin tunnetilaa ei synny vaikka olosuhteet olisivat kohdallaan, joihinkin se liittyy vasta myöhemmin, muistojen pimentäessä hetken muut tuntemukset.

Tila on elämää hienoimmillaan, mutta sen jakaminen on ajoittain vaikeaa. Pohdin vain, onko muillakin pimeitä metsiä.

Itäinen Helsinki on muuten ihan kauhean  ruma ja iljettävä ja epämiellyttävä yms. Auringonlaskukaan ei ollut yhtään edukseen Kivikon metäisestä osasta.

Gimme some work to do!

Pohdiskelin sellaista joidenkin maailmankuvaa hallitsevaa ja toisilta huomattavan puuttuvaa käsitettä kun omatunto. Omaa tuntoa, tuntoa itsestä ja onnistumisesta valitsemallaan tai mahdollisesti yleisesti hyväksyttyjen arvojen ja normien tiellä. On hassuketta, kuinka omantunnon tuskista kärsivät, näennäisesti itseään vastaan rikkovat, tuntuvat välillä ottavan elämässä kohtaamansa epäreiluudet vastaan oikeutettuina. Omantunnon omistava ja pahaa tekevä ihminen taipuu uskomaan karmaan, kun taas Jobina kärsivä hyveellinen ihmisotus pitää sattumuksia epäoikeudenmukaisina. Tuntevatko pahantekijät (mahtava kategoria, sisältää kaiken masokisti pyromaaneista kotilontallaajiin) tekonsa jotenkin oikeutetummaksi kun ovat saaneet likaperäistä materiaa niskaansa?
Ihmismieli on hämmentävä tässä maailmassa, jossa kaikki tällä hetkelläkin vallitseva on miljoonien linkkien käymää sattumankauppaa.

Pitkästä itsestäänselvästä ja turhasta alustuksesta päästään siihen, että oma omatuntoni juoksentelee vapaana tökkien sukkapuikoilla mantelitumaketta. Sen valitus kuuluu: miksi annan itseni passivoitua. Miksi rikon itseäni vastaan enkä tee mitään. Yritystä on toki ollut niin työpaikan kun koulutuksen lisäämisen suhteen, mutta jos ei, niin ei. Jotain kehittävää pitäisi kuitenkin saada päivärytmiin, etten vajoa demi.fi:n valtamerelliseen keskustelumäärään.

Kuulen, kuinka tässä vaiheessa ihmiset puistelevat päätään "ei osaa rentoutua ei osaa ARARAR". Kuitenkin rentoutuminen onnistuu vain, jos on jotakin mistä rentoutua. Ja mitä pidempään odotan, sitä vaikeammalta sängyn pohjalta ylösnousemus tuntuu.

Nyt ihmiset aktivoitukaa ja kertokaa: mitä siis teen elämälläni, jota täyttää tällä hetkellä kokonaista kaksi ja yksi kolmasosa lukiokurssia, ei muuta.

Itse olen ensi kuulle sen selvittänyt. Nanowrimo olisi kerrankin mahdollinen. Kuukauden kestävä romaanin kirjustus iskee kirjoittajan kaulaani (eli heikkoon kohtaan) pitkän, jäntevän tekstin tuottaminen jää aina ideoiden ja tunnelmanrakentamisen varjoon. Voin toki nytkin kuluttaa aikaani ainoan luovuuteni kanavoimiseen eli tekstinsuoltamiseen. Varaan kuitenkin ajatuksia ja lataan akkuja tuota tulevaa rutistusta varten: en siis voi kaikkia päivä naputella.

Projekti on sana, jota haen. Tarvitsen sellaisen NYT.

                                                       Minusta tuleekin isona supermies.

"Even if they try.."

"..They still can't walk a mile in these shoes"

Aah, itsensä vaatettaminen on kyllä mukavaata. Tietenkin koko päivän syömättömyys, liian paksut vaatteet ja koko kauppakeskuksen täyttävät ja ehdottoman hullut Stockmannin 20 sentin alennuspäivien hammasharjahamstraajat tekevät prosessista jokseenkin haastavan, mutta henkistä rauhaa on joka tapauksessa uhmattava pikimmiten: tarvetta on eniten kaikelle.

Hengenahdistusta aiheuttaa myös se, että vakiokaupat pettävät toinen toistensa jälkeen. Pääseepähän sitä sitten kaivamaan läpi hylättyjä ja ohikäveltyjä kauppoja tuntematta niiden pohjapiirustusta tai kokoluokitusta.

Ja heikkona naisihmisenä hankin käytännöllisyydestä vähät välittämättä korkeat, heikkotekoiset, mutta AAHH niin kauniit korkonilkkurit. Kaduttaa sitten kun liukastelen hajonneilla korkolapuilla loskassa, mutta megamarkettiedustuskierroksella näissä kelpaa käpsytellä.

Olen myös päättänyt, että sosiaalinen elämä on melko viihdyttävää. Boheemi-hipsteröivästä teen pahvimukista hörppimisestä äärihermostoa tutisuttavan kiehtovaan Tree of life:n katselmointiin, kaikki on hauskempaa seurassa. Itseisarvoisen ihmeellinen on kyllä myös elokuva, jonka niin hieno ja kehräävä, abstrakti ja taiteellinen prologi olikin koko pätkän mittainen. Elämästä kerrottiin sen alusta loppuun asti; eikä tämä suinkaan tarkoita tympeää syntymästä kuolemaan tarinaketta. Musiikki oli äärimmäisen komeaa, kuvasto vieläkin kylmävärisyttävämpää. Tulkinnan vapaus oli katsojalla (joillekin tämä oli liikaa ja salista poistuikin populaa kesken esityksen). Suosittelen jos ymmärtää hyvän päälle. Muut voivat suoraan siirtyä sellaisten nimellään jo hurmaavien viihdyttäjien pariin kuin Likainen pommi ja Vain seksiä.

Siinä sitten todistus siitä, että elokuvat vievät minusta kaiken. Monillahan on salainen lokero täynnä käytettyjä leffalipukkeita, vaalittuja aarteita kymmeneltä vuodelta. Harvalla on vastaavaa varastoa lippuisia tuleviin elokuviin. Kuvatuista kymmenestä ihanuudesta puolet on minun: Night Visions odottaa. Jokateinin baarireissua vastaava täysi-ikäisyyden julistus tapahtukoot. Huonoa kauhua, brutaalia gorea, mustaa mukahuumoria, minä tahdon ja kaiken. Monissa näytöksissä on mukana tekijävieraita, eiköhän tämä tuo mukanaan vielä viimeisen ripauksen nautiskeltavaa festaritunnelmaa. Maininnan ansaitsee lippu leffakkeeseen nimeltä yllätyselokuva. Jos tämä ei shokeeraa, minä olen pettynyt.

Mutta ohjelmalehtisessä sisällysluettolon kohdalla lukee sisälmykset. Kuinka voisinkaan pettyä.

"I hurt myself today.."

ARARAR. Kiputilat ovat jotain maailmankaikkeuden pahinta. On kauheaa, kun kipua ei saa mitenkään
otetuksi pois päältä, se vain tulee ja tulee, painaa vaikka kyyneleet silmissä viestin lopettamaan.

Kiitosta ja syvää kumarrusta tästäkin tilasta tähän suuntaan.

Jotta fyysisistä tuskista pääsisi edes hetkeksi eroon, on tärkeää syventyä venäläiseen nykytaiteeseen. Olen huomannut, että tuolla laajalla naapurivaltiollamme on taito tehdä kauniita ja ajatuksia herättäviä draamoja. Pohdin kovasti, miksei tuolla kylmän sodan toisella jättiläisellä ole Amerikan tapaan omaa laajamittaista viihteellistä Hollywood-tyylistä tuotantoa. Toisaalta olen ihan tyytyväinen, nämä nykyiset tekeleet ovat aivan ratkiriemukkaan valloittavia!

Eilenpä siis katsastelin teemalta R&A leffanakin nähdyn suomenkieliseltä nimeltään hämmentävän Miten vietin...tänä kesänä. Kertomus sukupolvien kamppailusta oli eläväinen: nuoren miehen syventyessä pelailemaan CS:ssää, vanhempi mies lähtee kalastamaan nieriää. Nuoremman polven edustajana tuppaan aina ajattelemaan olevani oikeassa, mutta elokuva osoitti, että tyhmyydet eivät tule iän vaan ihmispersoonan mukana. Loppua kohden mietityttävä draama muuttui kovin jännittäväksi trilleriksi: elokuvaan epäsopivaksi mutta mielekkääksi.

"They were lost and never found..."

(aivan kuten minä)

Fallen leaves, fallen leaves, fallen leaves on the ground½

Eräänä päivänä tajusin käveleväni aina eri suuntaan kuin muuttolinnut lentävät. Kohti kylmää käy siis reittini. En ole koskaan kestänyt kylmää. Yllättävät kylmän iskut kestän kyllä jos viritän tahdonvoiman päälle, mutta koko maailman kylmetessä ympärille tahtoisin vaan äkkilähdöllä Malesiaan. Tai vaihtoehtoisesti kymmenen miljoonan peiton alle pimeään piiloon pimeydeltä.

Kuitenkin ulkona hengityksen huurutessa ja muodostaessa kuvioita kuunvalossa, voi hetken elää harhassa ja kokea kylmyyden kauniiksi. Kylmyys ikään kuin eristää, kylmettää niin katulamppujen kuin taivaankappeleidenkin valot, ja sulkee kulkijan yksinäisen aavemaiseen kuplaan. Varsinkin ennen lunta (hyi se on kylmää, se on märkää ja se on likaista) kylmyys voi ihan oikeasti pitää sisällään pimeyttä, ei hämärää, jossa eteensä näkee vain seuraavaan kaupunkiin asti.

Sitä sitten sulkeutuu puoleksitoista vuosisadaksi ulos imemään itseensä tunnelmaa ja huomaa kylmyyttään turvonneet raajat vasta myöhemmin. En vieläkään ole syksyihminen.

Kuvitelkaa tien päähän varjo. Sellainen, joka kulkee täydellä vauhdilla teitä kohti. Vasta sen ollessa kohdalla voitte olla täysin varma sen olevan naapurin setä vanhan paimenkoiransa kanssa. Vasta sitten.

Suora tie kuvastaa ongelmatonta tulevaisuutta. Mutta entä jos se on suora ja pimeä? Salaisuuksia ja yllätyksiä.

Laadukasta lehtikuvaa!


Syksyllä on luvallista elokuvien lisäksi lukea lukea ja lukea! Siksi otin ensimmäisen kirjasen käteeni, kevyen vampyyriviihdyttäjän Guillermo Del Toron ja Chuck Hoganin Vitsauksen. Laadukkaalta vaikuttava teos on kevyt laskeutuminen koulukirjoista proosan pariin. Elokuvaohjaajana tunnetumpi Del Toro takaa jokaisen mieleen elävästi pyörivää kuvausta. Kirjan foksalisaatiokin vaihtelee elokuvamaisesti, eikä aivan liian pitkiksi ajoiksi jäädä kirjamaisen tajunnanvirran piiriinkään. Seuraavaksi kyllä terästäydyn kirjallisella saralla ja etsin nautintoa jostain Alastalon salista tai Sadan vuoden yksinäisyydestä.

I am a patient girl..

I wait, I wait, I wait, I wait

Tuli tuossa oltua kera ihmiseni viettämässä aikaa odotushuoneessa. Kerrassaan jännittäviä paikkoja ovat sellaiset. Hammaslääkärissähän tätä ei voi havaita, siellä ihmisvirta tulee ja menee ehtimättä selailla edes sitä vuoden 2008 Kauneutta ja Terveyttä. Sen sijaan silmäleikkauksen odotustilassa ihmiset kuluttavat loputonta tuntiaan. Kaikilla on jotain yhteistä ja vaikkei sanoja välttämättä vaihdetta, jonkinlainen joukkohenki herää. Mielikuvituksekas minä tahtoo luoda skenaarioita: mitä jos sama joukko suljettaisiin tilaan pidemmäksi aikaa tai ääreviin olosuhteisiin. Millaista ryhmädynamiikkaa ja konflikteja voisikaan syntyä. Ja olisiko oma asema millainen, hauska ja ulospäinsuuntautunut vai hiljainen ja huomaamaton (sellainen, joka kannibalismin hetkellä ensimmäisenä popsittaisiin)

Joukkodynamiikkaa pääsee havainnoimaan myös hetkenä ennen h-hetkeä (g-hetki?). Odottaessaan paniikissa yo-koettaan alkavaksi, tulee sitä jakaneeksi ajatuksia kenen tahansa samassa tilanteessa olevan kanssa. Seuraavana päivänä samoja ihmisiä ei edes tervehditä.

Jännittävä on myös se, että kun on odottanut odottanut ja odottanut, valtaa loppupeleissä kuitenkin suuri tyhjyys. Oma tyhjyyteni syntyi ahdistavan, kuukausia kestävän päivärutiinin rikkoutumisesta. Tein toki kaikennäköistä muuta, mutta aina mielenpohjalla vaan ajatus, että pitäisi olla pohtimassa uraanimalmin louhintaa. Ehkä ultimaattisen onnen voi saavuttaa vasta kun tyhjyys on täydellinen, toisin sanoen numeeriset menetelmät poissa huolilistalta.

Millaisenkohan tyhjyyden sitten aiheuttaa koko kolmen vuoden piinapenkin loppuminen. Siihen on jo aikas tottunut ja joskus ajoittain mielenhäiriössä jopa tykästynyt. Onko elämämme vain toinen toisensa jälkeen syntyvien tyhjiöiden täyttämistä?


Jokatapauksessa vapaus on nyt täällä taas ja Aurinko paistaa (kuten parvekkeelta nappaistusta hätäkuvasta havaitse)

"Bloody nails + Broken hearts"

Diffuusiomallin mukaan innovaatiot leviävät joko sikainfluenssamaisina aaltoina tai hierarkisesti suuresta yksiköstä pienempään. Tällä kertaa Ain u/o lle kuuluu täysi kunnia löydöksestä, jonka voisi nimetä "näin lunttaat kokeessa" tai "niin sivistynyt että lehtisieni muhii" kynsiksi. Parhaat keksinnöt ja löydökset tulevat selvästikin läheltä.

 Viidenkymmenen kokeilun jälkeen nämä saa varmasti valjastettua kertomaan kantajansa elämän tarinaa ja heijastelemaan asenteita ja arvoja. Siihen asti ne ovat vain hauskat ja jännät ja tarkkanäköisiä ihmetyttävät.

Tein nämä ilman tarvittavia välineitä ja kuvasin heti perään kello puoli yhdentoista mahtivalossa. Kaikki on vain saatava heti.

"Take back the city for yourself tonight"

Inhoan syvästi sitä, kun mielessä kuhisevia lapamatoja ei saa sieltä mitenkään pois. Voi olla kyse huonosta musiikkikappaleesta, mutta ikävimmissä tapauksissa jostain aivan muusta. (ympäripyöreämmin ei ehkä ole mahdollista ilmaista) Jos tämä ei aja kantajaansa masennuksen partaalle, häiritsee se vähintään keskittymistä kaikkeen oleelliseen. Saatan nyt tässä viitata jo muutenkin mielessäni liikaa pyörivään tapahtumaan, jonka kauheutta kaikki vain kasvattavat jatkuvasti nostamalla sen pinnalle. Lapamadon ruokkimisen pitäisi olla laitonta.


Voin palata tekemään matoselle ruumiinavausta kahden viikon kuluttua. Ehkä.

Inhottavia mielen kirkkaat valot, joita ei saa himmennettyä, sekä pimeät kolkat, joihin valo ei koskaan tule koskemaan.

Elokuvista sananen, nimittäin tekeleestä Grave Encounters. Paranormaalia aktiivisuutta ja blairin noitaa idealtaan sekoittava käsivarahytkyily onnistui yllättämään pelottavan positiivisesti. Pelottavan, koska äärimmäisen onnistuneiden piiloudun-tyynyn-taakse-koska-kohta-se-tulee säikkyjen lisäksi unenomaisen klaustrofobista tunnelmaa tarjoiltiin runsaalla kädellä. Yksin yöllä väsyneenä ja pimeässä tämä nousi kauhistelulistalla aika kärkipäähän. Kymmenen pääkalloa ja vahvat suositukset.

"Everything is going wrong... "

".. but we're so happy!"

Musiikki on mukaisa maailmankaikkeus. Varsinkin kun kyseisen bändin lyriikoissa on voittamatonta nerokkuutta. Pientä ilkeyttä, jota nykyisten tusinapoppareiden tuotannosta ei niin vaan vedelläkään.

Huomatkaa myös uskomattoman tosi k-18 leima. Anniskelualue kuuluu siis valon piiriin, ja kaikkea mikä on valossa, hallitsen minä.

Keikoilla pääsee myöskin nautiskelemaan hallitsemattomuudesta. Hallitsemattomuudesta, joka värjäilee elämääni vuorotellen pidettynä ja halveksittuna. Tosi seikka vain on, että hallitsemattomat, ties mistä kipinänsä repäisevät mielialanmuutokset saavat epäilemään omaa henkistä terveyttä. Ei näennäisesti laukaisevan elementin tarvitse edes olla miellettävissä erityisen iloiseksi tai surulliseksi; kuolevan hiiren viimeiset hengenvedot eivät välttämättä johda tavattomaan synkkyyskohtaukseen, eikä toisaalta hienovarainen kehu arvostamaltasi ihmiseltä loputtomaan riemurataan. Useammin se, että joudut odottamaan metroa ainakin kaksitoista minuuttia saa puuskan elämän ihanuudesta riehumaan ja kuulumisia kysäisevä kaveruus tuottaa spontaanin itkukohtauksen.

Niin, hallitsematonta jos en sanoisi. Ja ristiriitaista. Pohtiessani näin inhoavani juuri tämänsorttista muuntelua, leimaudun kohtuuttomaksi kontrollifriikiksi. Jään siis tuumimaan, mikä on se yleisesti hyväksytty tie. sekä suhtautuminen.

Henkinen huojunta on toisaalta joskus aste mukavalle ilmiölle: inspiraatiolle. Tahtoisin sulkeutua luomaan suuria maailmankaikkeuksia, leikkiä hyväksytysti jumalaa ja antaa henkilöille kaikkea sitä, mitä itse olen saanut teelusikalla, vähintään desimitalla. Tuntuu vain, ettei aika taaskaan riitä tälläiseen koiranpentuun (tekosyitä? tekosyitä.) Sen sijaan voin purkaa hetkellistä idearyöppyäni runoilla.

Runot kaiken kaikkiaan ovat arveluttavia. Kuka tahansa voisi tekaista sellaisen; kuka tahansa voi tekaista sellaisen. Tämä tekee runoilijasta arvottoman, mutta runosta yhtäkaikki mielenkiintoisen. Sen voi katsoa olevan kirjoittajan ajatuksista irrallinen kimppu tulkittavaa. Toisin sanoen, itse luojan ajatuksenkulusta huolimatta omalla tulkinnallasi tulet saavuttamaan palkitsevimman päämäärän. Tämä on jotain proosalle mahdotonta.

Minulle, luovalle kirjoittajalle, sanojen yhdistäminen taas tarjoaa matka-arkun, johon säilöä ideoita ja innostusta. Sieltä sen voi sitten kaivaa parempana hetkenä tarkempaan käsittelyyn.

                                päältä k

                            ukallinen sisäl

                         löltään monipuol

                        inen ei siis kansant

                        autia tyhjyyden tu

                       nnetta! asiakirjoihin

                        merkataan kaiken

                          olevan kunnossa.

                           moni arkku pä

                             äältä kaunis

                                     

Some Kind of a Trouble

Koen blogittajana oikeudekseni hukuttaa jokainen (vahingossa sivulle päätyjä) hurjaan valitusmereen. Mereen, joka koostuu yhteenliimautuneista pienistä ärsytyksistä, ei sen suuremmasta. (Elämä on yhä ihanaa yms) Jos kuitenkin nyt kirjoitan kaiken ylös (miksei alas?), ehkä se katoaa bittiavaruuteen ja pois minun työlistaltani. Oletan myös, että yleisinhimilliset harmitukseni ovat tuttuja teillekin. Tarjoan siis edistyneesti valittamisen rinnalla käyvät ratkaisuehdotukset!

• Luettuasi kolmekymmentä tuntia kokeeseen ja taisteltuasi itse koitoksen kanssa neljäsosa vuorokauden, tajuat kotimatkalla tehneesi virheen esimerkiksi sanassa a dog. Se yhden kirjaimen ero pudottaa sinun sivistymättömän muuten virheettömän kokeen arvosanaa ainakin kolme pykälää

-----> Unohda jo kirjojen plärääminen! Kuten valtiokin käskee, siirry työelämän unohtumattomaan       uraputkeen! 

• Työpaikkoja kouluttamattomalle (taidehistoriaa tai bioteknologiaa ei lasketa) ei yksinkertaisesti ole. Viidenkymmenen turhan työhakemuksen kirjoittamisen jälkeen tunnet itsesi aktiiviseksi kansalaiseksi, mutta ´työnsaantimahdollisuutesi ovat itse asiassa vain heikommat, niiden muutaman mahdollisenkin vastattua silmänräpäyksessä kieltävästi.

------> Hanki koulutus! Avaria uramahdollisuuksia tarjoaa niin laitoshuoltajan kuin lähihoitajankin ammattinimike. Varaudu suorittamaan suomenkielenkurssi yhdessä mopinvääntötekniikan kanssa..

• Yleinen työ- ja varsinkin yo-stressi tuovat painajaisia (naurakaa pois; itse pelkäätte puolitettuja herneitä) ja hämmentävää sekavuutta. Aina virheetön ihonkin näyttää raastinlaudan kaverilta.

----> No jo nyt on. Ystävällismielinen kouluterveydenhuoltajakin osaisi sanoa, että nyt pitää hankkia rentouttava harrastus.

• Terapeuttinen harrastuksesi kesyhiirten parissa saa ikävän käänteen, kun eläinkaupan virheen takia ystäväsi hiiripopulaatio siirtyy autuaammille juustomaille. Pohdit vain, milloin sama pandemia saavuttaa oman laumasi

----> Hanki jotakin, joka kestää vaikka seinään heiton. Allekirjoittanut suosittelee kilpikonnaa

• Sinulla ei ole rahaa edes ilmaisen kilpikonnan adoptoimiseen. Saati sitten ruokaan tai uskonnolliseen elämään (elokuviin). Pohdit milloin sosiaalinen yhteisösi hipsii pois loismaisesta läheisyydestäsi

----> Asiat sitten paranevatkin täällä valittamalla.(tai muuten koneella roikkumalla) Mene siitä opiskelemaan tai vähintään töihin.


 Ja kamerakin vielä on hukassa, Tähän dilemmaan ei luova mieleni saanut kehiteltyä mitään ratkaisua.

"Oh! How far you are from home"

Tai no en oikeastaan, vaikka koti vaihtoi paikkaa, olen lähellä myös sitä vanhaa. Samalla kadulla toiseen taloon muuttaminen saattaa kuulostaa huvittavalta. Koska se on huvittavaa. Motivaatio loputtoman tavarameren hallitsemiseen on olematta olemassa ihan vain sen takia, että uuden kodin lattiapinta on edelliseen nähden identtinen. Miksi vaihtaa paikkaa, jos tarjolla ei ole mitään parempaa, uutuudenviehättävää.

Tai no oikeastaan parempaa on tarjolla: tila on asia, jota kaipaa erityisesti asuessaan vanhempi-ihmistensä kera. Olohuone puolustaa paikkaansa huonelistalla, jos tahtoo esitellä asuinympäristöään vähääkään vieraammalle ihmisotukselle (kiusallinen istuskelu vanhempien makuuhuone-olohuone yhdistelmässä aukenee täysin vain sen kokeneille). Kuitenkin kipeät selkänikamat olisivat hyvin tulleet toimeen vähän ahtaammassakin sopperossa.

Viimeisinä aikoina olen miettinyt paljon maailmanloppua, toisin sanoen kotoa muuttoa ja uuden elämän alkua. Vielä puoli vuotta sitten ajatus sukkuloi päässä tasolla absurdi, nyt se ei ole vain mahdollinen, vaan myös haluttu suunta. Huolimatta vaikeudestaan, kalleudestaan ja ehkä ajoittaisesta pelottavuudestaan tahtomus on joskus jopa suunnaton. Pahinta on, että en löydä reittiä tahtotilan alkulähteille. Voihan sitä kotonakin elellessä olla itsenäinen, sillä erotuksella, että tiskisi on useimmiten tiskattu ja vuokrasi on ellipsiratainen nolla.

Kuka ties tahdon mieluummin kerätä ympärilleni, jokahetkiseen elämääni ja arkeeni, ihmisiä joista välitän (kliseevaroitussireenin ulvoessa) enemmän kuin itsestäni. Toisaalta totaalinen yksinäisyyskin on ajatuksena kiehtova, kasvattaisiko vai vähentäisikö se sosiaalista elämääni? ( Sitä elämää opiskelun ja nukkumisen olemattomassa välissä..)

Vai tahtoisinko vain sisustaa hiirilaatikon lisäksi jotain vähän suurempia kohteita, tehdä virheen valkoinen kulmasohva ja todeta kattilasarjan olevan epäyhtenevä.

Vajavaista pohdiskelua ei edes vauhdita kuva, koska kameralaitteeni piilottelee, antakaa anteeksi

"Have you got all the troll footage you need?"

Epämiellyttävän mielenkiintoisen hauskahtavan ilmiön olen jälleen havainnut elämässäni. Eihän tämä tietenkään monille sisäisen tutkimuksen jälkeen uutena tai vieraana tule, mutta yhtäkaikki sen havaitseminen on joka kerta yhtä häiritsevää. Puhun nimittäin, kaunistelematta, tästä yleisestä paremmuuden tunteesta. En kuitenkaan nosta itseäni ystävieni yläpuolelle, ylemmyydentunto koskee vain ventovieraita pulliaisia. Mutta kun joka päiväsellä metromatkalla, pohtiessaan ratkaisua maailman energiapoliittisiin kysymyksiin, kymmenen ulottuvuuden olemassaoloon tai mahdollisesti haarukointimenetelmän yleiseen heikkouteen, tuntuvat kanssamatkustajat yhtä aikaa rumilta, tyhmiltä ja merkityksettömiltä.  Alkoholintuoksuisia sossupummeja, kälättäviä amisteinejä sekä muuten vain kasvottomia massakulkijoita.

Onneksi sitä itse on aina niin fiksu ja edustava – onpahan varaa arvostella.

Elokuvamaailman pimeältä puolelta (pimeällä tarkoitan piilotettua, en synkkää tai veristä) paljastui kaksi mainiota tekelettä Le Quattro Volte sekä Trolljegeren. Ensimmäinen oli kauniista kuvista muodostuva täysin dialogiton matka maailmaan, jossa mikään ei koskaan muutu. Sitä saattoi syventyä kuvaston ihailuun tai heittäytyä pohtimaan lehvasen merkitystä reinkarnaation ja yleisen elämänkiertokulun tasolla. Jälkimmäinen taas osoitti norjalaisten yleisen ainaisen paremmuuden elokuva-alalla. Omaperäistä, hyvännäköistä ja hauskaa.  JA peikkoja.  Suomella on tarjota vastineeksi uusintafilmatisointia leffasta Täällä Pohjantähden alla. Voi katkeruus.

Tui Tui...

"Ei saa sanoo elämälle ei.."

Mutta minkäs teet, jos sitoumus on jo tehty ja maksut maksettu. Jos vain saisin lukea - ei mitään merkkaaviin, mutta kumminkin niin merkittäviin - kirjoituksiini rauhassa enkä olisi valinnut väärään kohtaan vääränlaista ilman suurempaa palkkaa ylityöllistävää äidinkielen kurssia.

Jokseenkin surullista on, että olotilaan "äidinkielen (olemattoman) kirjan polttaminen ja tuhkien opossumeille syöttäminen" vaadittiin yksi tekstitaidon kanssa taisteltu ilta. Puhumattakaan sitten englannin yo-vihoista pisteet rohmuavilla kertoimillaan. Matikan kurssi sentään on hauska: pakkomielteinen, kaiken liikenevän ajan vievä ongelmanratkaisu sopii loman mittaisen tauon jälkeen luonnolleni ihmeen hyvin.

Toisesta elämästäkin sananen. Olen nimittäin nostalgisoinut ja yli puolen vuoden tauon jälkeen kokenut tv-elokuvaa. Kuvastona oli ranskalainen gore-läjäys Haute Tension (ohjelmalehdessä niinkin houkuttelevalla suomennoksella kuin kiihtyvää kauhua). Tekele oli brutaali ja loppuratkaisu mukavan mieltäkieputtava. Kuitenkin parasta oli myöhäisen illan yksinäisyys, synkimmän hetken päälle pamahtavat mainoskatkot ja kädessä vapiseva liian painava kaakaomuki. Päädyinpä tästä tahtomaan omaa teeveetä.

Toinen elokuvaihminen elämäntie vei ja vie kohti Espoo cinè:ä. Alkusyksyn ihastuttavuus on jo nyt tuonut tietoisuuteeni monta uutta leffankatselupaikkaa, parhaimpana Kino Tapiola takaseinän syvennyksineen ja halattavina koristetyynyineen. Näytöksistä valikoituivat nähtäväksi 28 päivää myöhemmin henkeen elelevä Stake Land sekä uskottavuudeltaan hengästyttävä espanjalainen kidnappauskauhu Secuestrados. Molemmat tarjosivat suuren annoksen anti-Hollywoodia, komeaa tunnelmaa, uskottavaa näyttelytyötä ynnä muita piirteitä, joita tuskin Tennispalatsin tällä hetkellä vallanneessa Apinoiden planeetassa ei ole.

Suosittelen siis, nämähän eivät muutamaa poikkeusta lukuunottamatta tule edes laajempaan Suomi-levitykseen.

"The Art of Happiness"

Empäs enää muistakkaan mihin kohtaan jäin suureellisessa onnikatselmuksessani. Kuitenkin haluaisin nyt sanoa sanasen taiteesta. Tämä onnentuoja on ensi ajatuksella kaikkien saavutettavissa ja vielä rajoittamattomasti. Kuitenkin tässä ylitarjontaa hipsuttavassa tilanteessa jää moni taiteen pinnalliseksi kuluttajaksi.

Sille pitää nimittäin antaa kaikkensa. Jokaisen aistin pitää olla terävöitynyt ja vastaanottavainen. Ilmiselvää on, että lukiessa vastaanottajan vastuu on suuri: kirjainmassasta pitää pystyä tekemään maailmankaikkeuksia. Ilmiselvyydestä muodostuu jotain suurempaa, kun ajattelee olevansa osana kaikkeuden tehokkainta telepatiaa. Kuten Jumala (hitaille oppijoille ja uusille lukijoille: tarkoitan tietenkin Stephen Kingiä) on sanonut, lukijan ja kirjoittajan suhde on ainutlaatuinen: kenenkään suu ei aukea, ollaan täysin eri tilassa ja täysin eri ajassa. Silti maailmankaikkeudet kulkevat, jos vain kirjoittajalla on tarjota tarvittavia palikoita ja lukijalla keinoja muodostaa niistä linnoja.

Ilmiselvistä tapauksista eteenpäin. Arvostan toki autonradiossa soivaa valtavirtamusiikkia, kolmasosa korvalla tehtyä kuulohavainnointia. Musiikki, lapsen itku, porakone, kertosäe. Mutta jos sattuu oikeanlaisen musiikin kohdalla sammuttamaan valot ja poistamaan muutkin ulkopuoliset tekijät,musiikki ryömii tuntemattomia mutta nyt avoimia reittejä sisällesi ja värisyttää. Et vain kuule sitä, vaan haistat. Mielikuvat ovat niin voimakkaita, että niihin voi syöksyä sisään ja eksyä. Ruumiiseenpalautuminen tapahtuu varmasti

aikanaan,ainakin sitten kun olet soittanut kappaleen uudestaan kymmeniä kertoja.

Elokuvamaailma on kuljettanut minua jo pidempään kohti tienristeystä. Kun on nähnyt paljon, ruumiista  irrottautumisen saavuttamiseksi alkaa tarvita yhtä enemmän ja enemmän. Toisaalta tämän suurimman kokemuksen metsästäminen ja tietynlainen jos ei sisäpiireihin kuuluminen mutta ainakin niiden ymmärtäminen ovat palkitsevia. Elokuvissa oppii arvostamaan yksityiskohtia ja erillaisuutta, vaikka kokonaisuus ei olisikaan sitä mitä lähti metsästämään.

Tämän elokuvankatsomisen tason osoitti norjalainen scifimellastus Lies Inc. Äärettömän pienen budjetin leffanen näytti juuri niin halvalta ja kurjalta kuin olikin. Toisaalta kunnianhimoinen genrevalinta auttoi antamaan arvostusta löytyneille toimiville ratkaisuille. Piilolinssisilmäinen androidin tuhoavat ääniaallot näyttivät oikeasti oikein mallikkailta.

 

Kun ei osaa enää ottaa nautintoaan valkokantisesta romanttisesta komediasta, alkaa sitä sortua tietynaliseen ylemmyydentunteeseen. Katselee maailmaa kirjaimellisesti ylempää ja erottaa yksityiskohtia, jotka jäävät toisilta täysin pimentoon. Kuitenkin joskus on hyvä ommella kriittinen silmä umpeen ja palata maan päälle.      Hekumoida NIIN ihanaa huonoa tekelettä, fanittaa sitä kriitikoiden halveksimaa. Kunhan taide tekee tehtävänsä, jotain tietä tunteiden välityksellä tekee onnelliseksi. 

Huom Huom. kuvan julkaisemiseen ei ole tekijän lupaa!      

                                                                

"We are all ILLUMINATED"

Valosta piti puhua, nimittäin satuttavasta valosta.

Bändi, johon hurtsahdin aikaisemmin kuin te kaikki muut, on vihdoinkin tavoitettavissani. Jos edelliset niin lukuisat Suomessa piipahtamiset ovat olleet joko silloisen alaikäisen minäni saavuttamattomissa tai sijoittuneet ajallisesti päällekkäin Laosin-vierailuni kanssa, on tässä nyt se tilaisuus. En tiedä onko bändi sekoittanut sointuihinsa jotain alitajuntaan huumeenlailla vaikuttavaa vai mikä on suosion salaisuus. Todellisuutta kuitenkin on, että kirkkojen ja kappeleidenkin polttomusiikkiin erikoistuneet ihmisraukat saavat haimassa asti tuntuvia kylmiä väreitä tästä loistavuudesta.

Fanityttöillen hihitellessä.

"Death is the Road to Awe"

Maailman vähittäinen kuolema on taas syksyn muodossa täällä. Ja kyllä kuolema herättää pelonsekaista kunnioitusta varsinkin näin syksyllä: jos talvella voi ajatuksetta tuijottaa jo menetettyä, näkee syksyllä väistämättä kuolevan viimeiset tuskaiset kamppailut.

Heräsin tässä ajatukseen: kevätväsymys on sanana käytetympi kuin syysmasennus. Ulos katselmoidessa tätä ei mitenkään voi ymmärtää. Sisätiloissa voisin toki pysyä onnellisena teemukin, ylikuumenevien elektroniikkalaitteiden sekä erimallisten karvapohkeiden (yrittää keksiä persoonallista ilmaisua korvaamaan karvamahat ja -kuonot) kanssa. Mutta syksyn karuus perustuu paljolti sen pakottavuuteen, joka aamuiseen saman reitin talsimiseen; tien jolla velvollisuus painaa sadepisaroiden rinnalla.

Vaikkei elämänjärjestys (lukujärjestys) niin painavalta näytäkään, tiedän että aikaa se syö loputtomasti. Jotenkin aikaisin päättyvän koulupäivän jälkeiset tunnit saa yrityksettä hävitettyä. Tahtoisin olla kuin lomalla, aina valmis, aina halukas. Jättäisin jaksamattomuuden tekosyiden listalle. Koska parhaat ideat syntyvät jos on ihminen tavattavissa; ideat karvapohkeiden eksponentiaalisesta lisäämisestä Westendiin muuttamiseen.

Syyskauden voi siis kuluttaa suunnitellen kevätkesän projekteja. Bikinitkin tulevat myyntiin jo joulukuussa, kunhan tähän tällä hetkellä tähtisädetikun kirkkaudella loistavaan turvasatamaan asti jaksaisi uida. Muita tavoiteltavia valoja ovat mm. erinäiset leffafestarit: katkeruutta vain aiheuttaa vaikeus käyttää näihin kaikkea nukkumiselta liikenevää aikaa.

En tiedä kuinka elämä raiteituisi ilman näitä erivahvuisia kaukaisuudessa kasvavia valonlähteitä. Taas ja jälleen palataan tähän hetkestä nauttimisen dilemmaan: olen valon ympäröimänä, mutta silti synkkenen jos en näe kirkkautta kaukaisuudessa. Toisaalta jos mitään suurempaa odotettavaa ei ole, ei kauaa mene sellaisen kehittelemiseen. Oikealla suhtautumisella synkkyys on siis eliminoitavissa. Kovin kätevää.

Kuvaa keväältä, toisista maailmoilta. En aina ymmärrä intohimoani ydinvoimalaonnettomuuden turmelemiin kaupunkeihin, samanlaista maisemaa kun löytyy ihan lähiseuduiltakin.

Nyt kasvaneena on tosiaan helpompi suunnitella asioita, päättää jotakin ja toteuttaa se sitten. Kuitenkin, kuten toisaalla jos kaikkialla onkin mainittu, olisi mukavaa olla vielä päivän lapsi. Ihmetellä videovuokraamossa Hellraisereita (voi kuinka ihastuinkaan tähän piikikkääseen päähän) ja jaotella pikkukoiria rodun mukaisiin laumoihinsa. Joku muu saisi tehdä päätökset ja ennen kaikkea ottaa vastuun. Paluuta ei luonnollisesti ole, muuta tunnelmamatkan voi aina tehdä. Itse hommailin rakkaan pelini, vuonna -99 ilmestyneen Ultima yhdeksäisen haltuuni. Musiikiltaan, maisemaltaan, juoneltaan, öllimörreiltään, grafiikoiltaan yms kaikkeuden parhaan pelin alkukuviotkin muistailisin ulkoa.

Sitten se ei suostunut toimimaan: luonnollisesti lapsena joku toinen oli laittanut sen pelaamisvalmiuteen. Varteenotettava yritykseni tuomittiin epäonnistumaan. Tuomittu kuin yritykseni unohtaa huominen kirjainten pommituksella.

"Look!"

"Or I will cut your eyelids right off your face."

Viimeistä lomaviikkoa ovat siivittäneet loputon ajantajun menetys (viimeinen lomaviikko PAH) sanan forbid totaalinen kaikkoaminen tuntemastani maailmankaikkeudesta (ja painajaiset siitä kuinka tämä tulee tapahtumaan ylioppilaskirjoituksissa) sekä parhaimmistoa edustavan tv-sarjan ylituijottaminen.

Dexter nimittäin. Ensimmäisistä mainoksista asti olin koukuttunut. Ensimmäiset kolme kautta tuijottelin ruudulta ja nyt neloisen enemmän tai vähemmän näytöltä. Konsepti pahiksia tappavasta sarjamurhaajasta ei sinänsä ole iskevin (kuin Robin-Hood moottorisahalla) mutta loistavalla näyttelijätyöllä, ääärimmäisen samaistuttavilla henkilöillä ja loogisella jännityksen ylläpidolla sarja nousee "itken koska jakso loppui" kastiin. Sopivan vinoutunutta on, että nimikkohenkilön vähemmänkin järkevät tapot tuntuvat ihan oikeutetuilta. Sitä vain totaalisesti on tämän sympaattisen sarjamurhaajan puolella. Lisäpisteitä tuo maailmankaikkeuden paras alkutunnari. Kuinka inhottavalta greipin puristaminen onkaan saatu näyttämään.

Inhottavuuteen nojasi myös elokuva Stoic. Hämmentävän alhaiset imdb-pisteet ja ilmeisesti inhottu ohjaaja nousivat tietoisuuteeni vasta katselukokemuksen jälkeen joten mielipiteeni on värittymätön: tästäkin tekeleestä tyksään. Brutaali vankilakuvaus mielenkiintoisesti tehtynä. Materiaali on oikeasti shokeeraavimmasta päästä, paljon ilkeämpää ja realistisempaa kuin ihailluissa Saweissa ja Hosteleissa. Suosittelen varauksetta; herkemmille aina positiivista inhon tunteiden herätystä tarjolla.

Toisaalla oli taas ruuanlaiton lomaan valittu katseltavaksi mättämishaluja lisäävä My Bloody Valentine. Yhden viidesosan nähtyään sitä tahtoi hakkuilla päänsä lattialle. Kehno - kehnompi - karmea remake.

Sitten loputonta (materia)onnea. Pidän kaikenlaisista lahjoista, kovin paljon myös sellaisista asioista, joita itse ei itselleen koskaan tulisi hankkineeksi. The Body Shopin mangosetin lisäksi tähän listaan kuuluvat korut. Onhan myös aika kivaa että koru on nätsäkkyyden lisäksi käytännöllinen ja helposti yhdisteltävissä.

Tunnearvoa unohtamatta, kiitän ja naamalleen kaatuen niiaan.